Älä unohda hengittää

Sanoitusleikki

2009-03-31T18:06:00.002+03:00

Tällainen peli kuulemma pyörii Facebookissa. Päätinpä tehdä tällaisen itsekin tänne blogiini, vaikka noin täytteeksi jos ei muuten.

Idea on yksinkertainen:
Otetaan koko kovalevyn musiikkivarasto, randomoidaan, poimitaan 20 ekaa biisiä ja niistä kaksi ensimmäistä lausetta (tai jokin vastaava määrä). Alla omani, saa arvailla. Tuolla on useita aika helppoja,

Tätä listaa on sanitoitu sen verran että otin sieltä pois Sweet Dreamsin, yhden instrumentaalin ja pari sellaista mokellusta johon ei löytynyt netistä sanoja ja joista en ollut varma mitä niissä oikeastaan lauletaan.

Aika inhimillisen arvauskyvyn rajoissa tämä lista, siitä vaan arvailemaan esittäjiä tai peräti kappaleita jos muistuu mieleen. Laitan noita tietoja kohdilleen sitä mukaa kun joku kekkaa.

1. "Taxi, taxi, hotel, hotel, I got the Whiskey Baby, I got the whiskey, I got the cigarettes" (Morphine: ?)

2. "Aamuaurinko paistaa rosvojen hökkeliin, nukkuvalla suussa maku eilinen"

3. "Kuriton kansa ei itse parastansa saata noin vaan ymmärtää. Humalan haaviin se tarttuu." (YUP: ?)

4. "Minä tahdon ulos, tahdon ulos kattilasta. Minä tahdon pelastaa vielä sinutkin kiehumasta." (Apulanta: Mato)

5. "I love my man, I'm a liar if I say I don't."

6. "Ei se ei tyttö ollut niin kauniskaan, mutta paikalle sattui juuri aikaan oikeaan."

7. "Hangman, is it me you're looking for? I don't think I'm ready to leave."

8. "You fall before your idols and say you kneel to pray. Arms spread wide in all idleness we watch you sway." (Cantata Sangui: Exaltata)

9. "Every single night the same arrangement, I go out and fight the fight." (Joss Whedon: Going Through the Motions. Buffy the Vampire Slayerin musikaalijaksosta Once More, With Feeling)

10. "Joulukuista iltapäivää, seinän kokoinen ikkunalasi erotti meidät hitaista hiutaleista"

11. "Another town, another place, another girl, another face"

12. "New Jersey Turnpike, riding on a wet night, beneath the refinery's glow, out where the great black rivers flow"

13. "Löydä minut nyt, kiirehdi, pian. Enää muutama tunti ja olen poissa."

14. "Jojo, Rakkautemme on jojo. Jojo, Rakkautemme on jojo."

15. "I'm gonna ride on my addiction tide, why don't you come and watch me die?"

16. "Polar opposites don't push away. It's the same on the weekends as the rest of the days."

17. "Tehtaan vahtimestareilla oli pullo tärpättiä, he sekoittivat siihen jauhelihan sekä hiekan." (Raptori: Tehdään kvanttimezurit)

18. "Don't wanna a four leaf clover, don't wanna old horseshoe."

19. "Ships are docking, planes are landing, neverending supply."

20. "You don't gotta be alone at night, you don't gotta suck your thumb so tight."

Pelinjohtajan peruskoulu: Liike, tuho ja kuolema, eli miten peität jälkesi

2009-03-31T15:39:00.007+03:00

Oletko pöytäpelinjohtaja, joka ei oikein hallitse muistiinpanojen tekemistä? Etkö jaksa suunnitella hahmoille ja organisaatioille kunnon taustoja, miettiä kaupunkien valtasuhteita ja ulkomaailman etenemistä pelaajahahmojen poissaollessa?

Tätä ei kannata mainostaa pelaajille, koska ongelma on hyvin helposti kierrettävissä. Tapojen parantaminen on tietysti myös vaihtoehto, mutta toisaalta muistiinpanojen tekeminen on tylsää ja vie pelin aikana huomiota itse tekemiseltä. Sitä paitsi, kun langanpätkiä ei tarvitse liikaa talletella eikä yhdistellä, voit vapaasti tempoa hatustasi mitä mieleen juolahtaa.

1. YKSISUUNTAINEN LIIKE

Pidä kampanja maantieteellisesti liikkeessä. Kun samoihin paikkoihin ei koskaan palata, on lopulta aivan samantekevää mikä jonkun kylänvanhimman nimi olikaan, kenen aasi tuli vahingossa myrkytettyä ja mitä joku lupasikaan sille piialle tallin ylisillä.

Tämä metodi on hyvä rakentaa kampanjan ideaan suoraan sisään. Kun hahmoilla on selkeä syy mennä pudottamaan se sormus sinne vuoren sisään, niin he pitävät kyllä itsekin vauhtia yllä.

2a. TUHO

Jos ne perkeleen pelaajahahmot väenvängällä haluavat samaan kylään puolen vuoden päästä, eikä ole järkevästi perusteltavissa mikseivät he sitä löytäisi, niin kannattaa ensi tilassa miettiä miksi se kylä ei ole siellä. Iskikö etninen puhdistus, pakkolunastus, rosvojoukko, apokalyptinen taikakalu vai paiserutto.

Näistä esimerkiksi kulkutaudit toimivat usein hyvänä karkoittimena tilanteissa, joissa hahmojen motivaatio tiettyyn paikkaan menemiselle on alunperin löyhä. Toki mitään kuljetuksia alueelle ei ole saatavissa, tai kenties se on täysin karanteenissa.

Huomaa että kaikkia ei tarvitse tappaa, aina voi jättää henkiin jonkun triviaalin sivuhahmon, jota pelaajat eivät kuitenkaan muista (esimerkiksi siksi että sitä ei alunperin ollut, mitä pelaajat eivät myöskään muista), joka sitten kertoo karkeasti tapahtuneen tai antaa jotain vihjeitä. Lisäksi tietysti voi säästää ne tyypit, jotka sattuu ehkä muistamaan jotenkin. Jos et ole vielä keksinyt mitä tapahtui, niin aina voi piilotella olematontakin tietoa. Henkiinjäänyt voi aina olla shokissa tai mielipuoli, jolloin tämä kliseinen mutta aina toimiva sivuhenkilö voi hyvin kantaa vastuun siitä että sessio loppuu ennen kuin tarvitset uusia ideoita.

Tämän jälkeen pitää tietenkin varautua että pelaajat haluavat väkisin ruveta vaikka kostamaan. Tämä ei ole kovin suuri ongelma, koska jos tämä vie heidät pois alkuperäisestä tarinasta, ei se varmaan pelaajia niin paljoa alunperin kiinnostanutkaan. Pidät vaan huolta että sessio loppuu ennen kuin pelaajien pitäisi saada mitään uutta tietoa, ja sessioiden välissä rituaaliuhraat vanhat suunnitelmasi ja teet uudet.

2b. KUOLEMA

Peleissä, joissa kokonaisten kylien tai kaupunkien poispyyhkiminen tuntuisi turhan radikaalilta, voi aina yksinkertaisesti tappaa sellaiset sivuhahmot joita ei muista. Ihmiset kuolevat ties mistä syistä, roolipelikampanjoissa ne on usein jopa kytkettävissä alkuperäiseen tarinaan.

3. "SATTUMA"

Ihmisiä voi olla yllättävän vaikea saada kiinni, etenkin roolipelien hektisessä ja vaarallisessa maailmassa. On työmatkoja, sairastumisia (jolloin heitä ei saa kiinni työpaikaltaan etenkään koska sijainen ei tiedä kenestä puhutte), ryyppyputkia, uusia aikaavieviä tyttöystäviä ja ties mitä. Toiset sitä paitsi eivät vain vastaa puhelimeensa, joka usein voi hyvin riittää ainakin siksi aikaa että ehdit miettiä asiaa pidemmälle. Usein mitään selvityksiäkään ei tarvita. Joku vaan ei ole siellä mistä häntä etsitään. Maailma toimii usein näin ihan oikeastikin.

Jos pelaajahahmoilla on syy löytää joku, aika usein tällä henkilöllä on syy olla löytymättä; vaikka se, että niin moni hahmojen kanssa puhunut tyyppi on kuollut.

YHTEENVETO

Useimpia kampanjoita voi pyörittää todella pitkään ennen kuin pelaajat alkavat kiinnittää huomiota siihen, että maailmaa värittäviä ihmisiä ei koskaan näy kahteen kertaan. Kunhan joskus muistat jonkun sivuhenkilön, se yleensä riittää.

Tämähän on toki ratakiskotuksen sovellus, niin sanottu aavikkometodi. Pelaajia ei suoranaisesti estetä menemästä jonnekin, missään "väärissä" suunnissa ei vaan ole mitään. Tästä kannattaa olla tietoinen, koska pelaajien ärsyttämisen riski on kiskotuksessa aina olemassa.

Niinpä jälkien tuhoamiseen kannattaa kiinnittää sen verran huomiota, että sen tekee kampanjan tunnelmaan sopivalla tavalla. Inhorealistisessa rikostutkinnassa itsemurhat ja ryyppyputket värittävät maailmaa paskaksi, kun taas kauhufantasioden taustoihin voi istua vaikka groteskien ja outojen onnettomuuksien verenpuna.

My life is a very complicated drinking game.

2009-02-18T11:07:00.001+02:00

To whom it may concern.

Tieteen puolesta - Fiktiota vastaan

2009-02-05T23:21:00.005+02:00

Kuha (tai Kuha. bändin omalla kirjoitushäiriöllä) ei oikeastaan ole ihan niin hyvä bändi että ansaitsisi oikein oman otsikkonsa ja raapustelunsa, mutta toisaalta onpa tuolla nimenomaisella albumilla poikkeuksellisen hieno nimi, ja koska levy jäi edellisessä mainitsematta, täytyy tilanne korjata. (Toisaalta jos tällä perusteella pitäisi kirjoitella, täytyisi varmaan nostaa esille Funkadelicin Electric Spanking of War Babies, joka on mielestäni edelleen jotenkin selittämättömän huvittava, etenkin kansikuvineen. Ko. levy tosin on vähän rasittavaakin happofunkkia, eli ei siitä sen enempää.)

Kuha alkaa uusimmalla levyllään nähdäkseni lopultakin saamaan pakettinsa sellaiseen kasaan, että sitä jaksaa ihan oikeasti kuunnella. Itsetarkoituksellinen kikkailu alkaa sujua siinä määrin luontevasti että ihan napsakoita biisejä jaksaa kuunnella. Kaverit epäilemättä uskovat YUP:hen kuin Peitsamo Beatleksiin (sivumennen, Peitsamon Liskon Laki -albumi on hyvä), mutta kun YUP on itse nykyään huono ja toistaiseksi lopettanutkin, niin ei liene paha että joku seuraa sitäkin latua, etenkin kun sentään jonkinlaista omaakin tyyliä löytyy jazz-pohjaisemmasta ilmaisusta.

Erityisesti levyltä pitää nostaa esiin "Intervallit", joka on lähes J. Karjalaisen "Blueskaavan" tasoinen esitys aiheestaan. Sanoitus on levyn parhaita, mikä ei ihan levyä mairittele. Aiheissa olisi ainesta enempäänkin, mutta viimeinen silaus jää uupumaan, eli teksteihin pitäisi kyllä jostain saada enemmän väriä, oli se sitten iskevyyttä, runoutta, romanttisuutta tai vaikka komiikkaa. Kokonaisuutena kuitenkin ihan virkistävän nostalgista vanhalle kotimaisen kummarokin ystävälle.

Pahoittelemme jorisevaa blogi-kirjailijaa.

Hyvä Suomi!

2009-02-03T09:01:00.006+02:00

Olen taas innostunut tuoreesta kotimaisesta musiikista, etenkin siitä eklektisemmästä päästä. Tämä ei sinänsä ole hirveän yllättävää, jos ottaa huomioon että nuoruuden suosikkejani ovat mm. Kumikameli, YUP, CMX ja Alangon Ismon tuotanto. Hauskaa on kuitenkin huomata, että maailma pyörii ja viihdyttävää, persoonallista rokkia tehdään yhä, vaikka ihan noiden 90-luvun alkupuolen klassikoiden tasoon pääsee vain mielestäni vain yksi.

Risto on mielestäni jo nyt lähes klassikkotasoinen artisti suomalaisessa rock-kentässä. Live-esiintymiset hakevat vertaistaan, sanoitukset ovat epätasaisuudestaan huolimatta ajoittain täyttä neroutta, ja musiikki on tyylikkään persoonallista. Kaikki pisteet kotiin siis, mutta onpa jäppistä hypetetty siinä määrin, että ei siitä sen enempää.

Enemmän haluaisin nostaa kuitenkin esille Sydän, Sydämen. Oma kontaktini bändiin rajoittuu lähinnä heidän uusimpaan albumiinsa, Usko itseesi, mutta huh-huh mikä lätty. Bad Vugumin katalogi on hyvin todennäköisesti tuttua (The Leo Bugariloves?), samoin kuin HC Andersen, joskin selkeästi tarttuvampana ja jopa tanssittavana. Sanoitukset tasapainoilevat idiotian ja oivaltavuuden välimaastossa. Teennäisyys, tekotaiteellisuus ja väkinäinen rankkuuden tavoittelu ovat läsnä, mutta tällaisen levyn kanssa sillä ei silti ole kovin suurta merkitystä. Tärkeintä on yritys tehdä persoonallista, mieleenpainuvaa ja hyvää musiikkia ns. vaikeimman kautta. Kun pääsee tarpeeksi lähelle tätä maalia, kaikki synnit on anteeksi annettu. Hyvä jätkät.

Tuvalun Pimeä saartaa meitä! vuodelta 2006 ei ole enää tuore, eikä edes bändin viimeisin, mutta tosirakkaus ei takerru pikkuseikkoihin. Vanhana suomi-rock diggarina olen kärsinyt tunteesta, ettei mitään hyvää enää tehdä suomeksi, vaan kaikki on joko silkkaa retroilua tai sitä samaa indie-höyryilyä mitä ulkomailtakin puskee ähkyksi asti. (Risto tosin on helpottanut tätä, mutta ei yksi pääsky jne.)

Tuvalu on kuitenkin jotain muuta. Vaikka perinteinen Suomi-rock ilmaisu on kaukana ja päällisin puolin vaikutteet enemmänkin Musen kaltaisia alternative/indiebändejä (kitaristi epäilemättä nukkuukin efektipedaali kainalossa) on pohjoinen melankolia sen verran syvällä yhtyeen ilmaisussa, että tämä tuntuu hyvällä tavalla kotoisalta. Sanoituksissa mennään täysillä, eikä sorruta pahimpaan "vaihtoehtoajattelun" virheeseen, henkisesti köyhään kyyniseen huumoriin, jota usein erehdytään pitämään järjenkäyttönä. Päinvastoin, esimerkiksi "Järjestys ja kuri" -kappaleen päiväkoti = kilpailuyhteiskunta vertailu on kikatuttavan pateettista. Eikö estoton tunteellisuus ja tukahduttavan rationaalisuuden vastaisuus ole kuitenkin aina ollut rokin tärkeimpiä peruskivia? Minulle se on, ja juuri siksi mainittu kappale on yksi henkilökohtaisia suosikkejani. Sanoituksellisesti levyä voi pitää jopa goottihenkisenä; romanttista ja tunteellista, mutta samalla täynnä epätoivoa ja maailmantuskaa. Kenties ajan hengessä siis, mutta onnistuneemmin kuin moni muu. Hyvä hyvä. (Bändin kakkoslevy "Viimeiset hetket ovat käsillä!" on valittevasti aika tylsänpuoleista utuilua.)

Hidria Spacefolk on myös todella hyvä yhtye, jonka kaikki levyt ovat ostamisen arvoisia. Ainoaksi ongelmaksi jää lievä redundanttius, johtuen pitkäsoittojen keskinäisestä samankaltaisuudesta.

Tässä pitkässä tarinassa haluan seuraavaksi ottaa esille Egotripin. Kunhan yleisö on saanut astmapiippunsa esille, haluan tarkentaa että kiinnostavaa on nimenomaan Egotripin viimeisin albumi, Maailmanloppua odotellessa. Jo edellisellä levyllään (Vielä koittaa uusi aika) bändi otti pitkän askeleen kuunneltavuuden suuntaan, mutta hämmästyksestä ymmyrkäisenä allekirjoittanut on joutunut uusimman kohdalla antautumaan. Täytyy muistaa, että Egotrippi on sentään vastuussa muutamista suomi-rockin suurimmista rikoksista ihmiskuntaa kohtaan, joista anteeksiantamattomimpana syntinä on pidettävä "Unihiekkaa" -radiohittiä, eikä vanhoja syntejä anteeksianneta. Oksettaa vieläkin.

Mutta siis hyviin asioihin. Ei, Egotrippi ei vieläkään ole omaperäinen. Musiikilliset vaikutteet/varkaudet hyppivät silmille, eikä riimeistä löydä kekseliäisyyttä etsimälläkään. Kuitenkin kun bändi on antautunut ehdoitta vanhenemiselle ja siirtynyt radiorokista ehtaan aikuispoppiin, ei voi kuin hämmästellä eroa lopputuloksessa. Sujuva soitto ja rento lauleskelu nousevat etualalle ja ilmeisiä sovituksellisia ratkaisuja tärkeämmiksi nousevat laulujen aiheet ja luonteva kokonaisuus. Harvoin kuulee näin pakotonta musiikkia, ja kun se yhdistetään sinänsä tyypillisiin suomi-rock aiheisiin (ekokriisi, parisuhde-ahdistus, itsetuhoajatukset ja yleinen alakulo), yhdistelmä kerta kaikkiaan toimii huvittavuudessaan, tai ehkä jopa siitä huolimatta.

On lisäksi yksi kokoonpano, josta haluaisin pitää myös albumimuodossa. Eleanoora Rosenholm, taustapirunaan Porin ihme Mika Rättö, tekee myös todella tervetulleella tavalla persoonallista poppia. Valitettavasti täysosumakappaleet ovat kahdella toistaiseksi julkaistulla levyllä perin harvassa ("Ambulanssikuskitar", "Bolly Palkkiometsästäjä", "Suljetun osaston astronautti", "Tai-Panin paholainen"), ja rättömäisesti konseptit vievät musiikkia, eikä toisin päin. Sanoitusten toisteisuus ja itsetarkoituksellinen häröily vievät yksinkertaisesti liikaa tilaa, jotta tätä jaksaisi albumimitassa useampia kuuntelukertoja. Melkein hyvä, mutta ei sitten kuitenkaan. Livenä kuitenkin viihdyttävä, vaikka ainakin Semifinalissa kovin suuri kokoonpano tuntui huonosti perustellulta. Kaupallisuus voisi kerrankin olla hyve.

Lisäksi voisin puhua Cantata Sanguista, mutta se ansaitsee jo kokonaan oman otsikkonsa.

Lehdistötiedote.

2009-02-03T08:54:00.004+02:00

Vaikka blogi ei päivity, elämä jatkuu. Roolipeleistäkin kirjoittanen vielä, mm. koska on olemassa ainakin yksi ihminen, joka sitä toivoi, ja jatkanen siis pelinjohtajan peruskoulua, josta pidin viime Ropeconissa höpötyksenkin, ja jonka muistiinpanot ovat Ropeconin sivuilla ja nyt siis täältäkin linkitettynä.

Ropecon '08 ja Pelinjohtajan peruskoulu

2008-08-11T12:21:00.008+03:00

Pidin Ropeconissa pitkästä aikaa tavanomaisen esitykseni pöytäpelijohtamisesta, tavaramerkinomaisella "pelinjohtajan peruskoulu" -otsikolla. Lisäksi puhuin lyhyesti pelaajan vastuusta, ja reaktiosta päätellen aika alkaa lopulta olla kypsä siitäkin puhumiselle.

Esityksiä kiiteltiin kovasti, jatkoa toivottiin ja sitä myös lupailin. Se on kuitenkin ensi vuoden asioita. Tältä vuodelta riittää että oli ihan hiton kivaa paitsi esiintyä, myös tavata ihmisiä ja imea hyvää ilmapiiriä itsensä. On se vaan niin hiton hieno harrastus.

Lupasin pistää käyttämäni kalvot (tai siis OpenOffice Impress -tiedostot) tarjolle tämän blogin kautta. En edes tiedä miten tämä onnistuisi, mutta joka tapauksessa laistan lupauksestani, sillä mieluummin käsittelen aiheita ihan oikeasti kuin vain paiskon itsessään melko tyhjänpäiväisiä ranskalaisia viivoja tänne esille. Kun tämä blogikin on polkenut tyhjää helmikuusta lähtien, niin ei mitenkään voi haitata, että yksi aihepiiri valtaa sen väliaikaisesti. (Sivumennen, täytyy pyrkiä jossain vaiheessa jäsentämään sivustoa paremmin.)

Koska aihepiirien käsitteleminen kohta kohdalta on ainakin periaatteessa loputon suo, aloitan käymällä läpi hyvin tiivistetysti ne asiat, joista pelinjohtaja-esityksessäni puhuin. (Käsittelyjärjestys ei vastaa alkuperäistä, enkä anna lupauksia aikataulusta, mutta käytännössä tämä läpijuoksu lienee tämän viikon asioita.)

Pelaajan vastuu pamahtaa johonkin sattumanvaraiseen väliin todennäköisesti tällä viikolla.

PERUSASIAT
Erityisesti aloittelevan pelinjohtajan kannattaa kiinnittää huomiota pelaamisen olosuhteisiin, koska se vaatii vain valmistautumista, eikä mitään erityistä osaamista. Kun peli kestää järkevän ajan (4-5 tuntia on käytännössä maksimi), keneltäkään ei lopu happi eikä verensokeri, pelaajat eivät ole sokerihumalassa ja paperit, kynät, nopat ja säännöt löytyvät tuskattomasti, ollaan jo aika hyvässä vauhdissa kohti onnistunutta peliä.

Sääntöjen opetteluun kannattaa suhtautua realistisesti. Jos haluaisi vetää jotain peliä, mutta ei oikein jaksa käydä sääntöjä kunnolla läpi, tekee jotain väärin. Ota itseäsi niskasta tai valitse nopeammin opittava sääntömekaniikka. Esimerkiksi netistä löytyy läjäpäin yksinkertaisia sääntömekaniikkoja, jotka ovat useimpien pelien tarpeisiin täysin riittäviä. Etsivä löytää. Mikään mekaniikka ei kuitenkaan ole liian vaikea kenellekään normaalijärjellä varustetulle, joten paljon on kyse vain siitä, paljonko on valmis hikoilemaan. Vanhan koulun pelinjohtajalle se on muutenkin hyvin tyypillinen kysymys.

PELAAJAT JA HAHMOT
Pelaajat kannattaa värvätä samalle puolelle jo ennen pelin aloittamista. Sano suoraan millaista peliä karkeasti ottaen haluat vetää, ja jätä pelaajille päävastuu pelin pitämisestä sellaisilla raiteilla, joita he itse haluavat kulkea. Tässä hyvin olennaista on se, että pelaajat itse hahmojaan luodessaan kiinnittävät huomiota siihen, millainen hahmo sopisi juuri teidän peliinne.

Jos pelaaja on itse luonut hahmonsa, mutta ei löydä hahmolleen motivaatiota toimia pelin puitteissa, kyseessä on ensisijaisesti pelaajan ongelma, jota tosin kannattaa ratkoa yhdessä peliporukan kanssa. Hahmoa voi uudelleentulkita, muokata kampanjan tarpeisiin tai yksinkertaisesti vaihtaa.

Perinteisessä pöytäpelikampanjassa pelinjohtajalla on kuitenkin vastuu siitä, että hän antaa pelaajille riittävästi tietoa siitä, millaisia hahmoja kannattaisi pelata. Perinteiset juurettomat seikkailijat ovat useimmiten aika huono vaihtoehto, sillä tällaisilla hahmoilla ei lähtökohtaisesti ole kovin selkeitä motivoivia voimia, joita kaivataan tapahtumien pitkittyessä ja kärjistyessä. (Jos tarkoitus on vaikka lähteä vetämään luoliin pesiytyneiltä rosvoilta nenä poskelle, satunnaisia seikkailijoita kiihkeämmin asiaa voivat ajaa vaikkapa lähiseutujen asukkaista koottu lahtiporukka kärjessään maanviljelijäksi ryhtynyt eläköitynyt ritari, jonka pojan rosvot ovat tappaneet.)

Käytännössä jokaista seikkailua kannattaa käsitellä omana pelinään, ja jokaiseen peliin tehdä omat hahmonsa, tai vähintään muokata hahmoja aina seikkailujen välissä. (Esim. Edellisen pelin ritari voi olla luopunut maanviljelystä ja perustanut majatalon lähikaupunkiin, jonka ympärillä seuraavan pelin tapahtumat pyörivät. Sankari on vähän pulskistunut ja harmaantunut, mutta neuvottelutaidot ja paikallistuntemus ovat kohonneet.)

Seuraavassa numerossa: halvat temput ovat parhaita

Ateismi ja paahtoleipä

2008-02-17T23:35:00.002+02:00

"I have always been an Atheist and to see my life choices validated on a piece of toast is truly astounding". Eli kyllä vanhan ateistin sydäntä lämmitti tämä uutinen.

Korko ja tietämättömyys ja Helsingin sanomat

2008-02-12T08:02:00.000+02:00

Nyt tulee sellaista turhanpäiväistä ja pitkäpiimäistä nillitystä että oksat pois. Vaan ei hitto että jotenkin taas jurppii, kun tietää että tämäkin roskauutinen tulee elämään omaa elämäänsä kaiken maailman jeesustelijoiden ja ylemmyydentuntoisten kaappifasistien keskusteluissa mahdollisesti vuosia.

Helsingin sanomat (muiden muassa) on taas päässyt pällistelemään kuinka tyhmiä (ne muut) suomalaiset ovat, eli jos linkki lakkaa toimimasta: "puolet suomalaisista ei tiedä mikä korko on". Tai toisin muotoiltuna, taas on tehty kärpäsestä pihvilihaa, ja suoraan sanottuna osoitettu kuinka joko a) toimittajalla ei ole ollut itsellään ymmärrystä siitä mistä kirjoittaa b) toimittajaa ei ole pätkääkään kiinnostanut lähdekritiikki, koska juttu on muuten niin mehevä.

Verkkoartikkelista ei tule ilmi tehdyn kyselyn kysymyksenasettelua, mutta paperilehdestä senkin näki. Ja kyllä tuli vanhalle matematiikan ja psykologian opiskelijalle suru puseroon. Siis ilmankin sitä, että toisessa esiintyneessä kysymyksessä tyhmempikin olisi voinut suoraan arvata että halvin laina on tietysti se jonka tarjoaa pankki, kun kyselyn tekijänäkin on, kas, Danske Bank. Mutta asiaan.

Kysymys siis kuului "Tiedätkö, mikä on korko", ja vaihtoehtoina tarjottiin seuraavia.
- "Kyllä, korko on pankin perimä maksu" (8% nuorista ja 11% aikuisista vastanneista Suomessa)
- "Kyllä, korko on lainan nostamisesta kertyvä maksu" (5% / 5%)
- "Kyllä, korko on lainarahan hinta" (47% / 56%)
- "Kyllä, korko on vero, jonka valtio perii lainan nostamisesta" (13% / 5%)
- "Ei mikään näistä" (12% / 18%)
- "En tiedä" (16% / 5%)

Kerrottakoon, että verrattuna muihin Pohjoismaihin, suomalaisten vastauksissa korostui selkeästi vaihtoehto "Ei mikään näistä", ja nuorten kohdalla selkeästi (parikymmentä prosenttiyksikköä) muita maita vähemmän oli vastattu "Korko on pankin perimä maksu".

Mikäli katsellessasi ylläolevia kysymyksiä ensimmäisenä tulee mieleesi "ööh, tuota", onneksi olkoon, olet todennäköisesti skarpimpi kuin tämän kyselyn tekijä ja sen tuloksia lehdessä revitellyt toimittajat yhteensä. Tai et ainakaan yhtään sen tyhmempi. Tähän kysymykseen ei ole kuin yksi selkeästi oikea vastaus "ei mikään näistä", mutta siinä määrin monta vähän sinne päin menevää hakuammuntaa, että oikeastaan niitä voi lähes kaikki pitää yhtä hyvinä tai huonoina. Lisäksi kuka tahansa psykologian perusteet tunteva huomannee, kuinka vaihtoehdon "ei mikään näistä" kohdalta puuttuu lisähuomio "kyllä (tiedän)", eli se selkeästi houkuttelee vastaamaan jotain muuta. Näin ollen voimme olla tyytyväisiä siitä, että suomalaisista löytyy sitä skarppia ja itsenäisesti ajattelevaa porukkaa, joka tällaisen kysymyksen nähdessään oikeasti lukee kysymyksen, tajuaa sen ja vastaa ainoalla oikealla tavalla, todennäköisesti tietoisena siitä ettei nyt mennyt niin kuin kysymyksenasettelija tarkoitti.

Nyt kuitenkin todelliseen ongelmaan; Danske Bankin ja Helsingin Sanomien mielestä oikea vastaus tässä olisi "korko on lainarahan hinta", ja myönnetään, vastaus ei ole ihan huono. Ongelmaksi vain muodostuu pari asiaa: korkoa voidaan laskea muullekin kuin lainalle, esimerkiksi veronpalautuksille (jotka teknisesti ottaen eivät ole lainaa, vaikka käytännössä näin voikin ajatella), sakkomaksuille ja itse asiassa periaatteessa mille tahansa rahasummalle (tai jos oikein tarkkoja ollaan niin ihan mille tahansa määrällisesti mitattavalle asialle). "Lainaraha" on siis oikeastaan vähän epätarkka tässä. Lisäksi on kovin epämääräistä sanoa että "korko on hinta", useammallakin tavalla. Ensinnä korko ei tietenkään ole hinta, vaan korko määrittää hinnan, tyypillisesti aikasidonnaisesti, esimerkiksi riippuen siitä kuinka nopeasti maa kiertää auringon. On myös melkoisen epätarkkaa sanoa että pelkkä korko olisi lainarahan hinta. Vaikka olisihan se tietysti hauskaa jos lainaamastani miljoonasta pitäisi maksaa 10% korolla vuoden päästä satatonnia takaisin, ja homma olisi siinä. Vastauksesta varmasti oikein oleva osuus on siis "kyllä, korko". (Tämä toki olisi todella hyvä vastaus kysymykseen, "tiedätkö mitä korko on".)

Mutta onhan tuo nyt vähän hiustenhalkomista, sillä kieltämättä talouden arjessa on hyvinkin tavallista sanoa että korko on rahan hinta. Vaan kun katsellaan noita muita vaihtoehtoja, niin aika samantasoisella suurpiirteisyydellä nekin voitaisiin katsoa oikeiksi. "Korko on pankin perimä maksu" on tietyllä tavalla aivan yhtä oikein, jos oletetaan että kyse on nimenomaan lainakoroista, kuten on kyselystä ilmeistä, ja lähdetään siitä että tavallinen ihminen ottaa lainaa yleensä nimenomaan pankista. Toki se on edelleen vähän epätarkkaa, koska yleensä maksuilla tarkoitetaan palvelumaksujen kaltaisia kiinteitä kuluja, mutta koska asiakkaan kannalta on maksun hetkellä oikeastaan yhdentekevää mistä se lasku muodostuu, ei tämä nyt niin kauhean väärin ole. "Lainan nostamisesta kertyvä maksu" on jo aika lailla kauempana maalista, mutta jos annamme anteeksi toisessa kohdassa käsitteiden "lainaraha" ja "hinta" epätarkkuus, voinemme tässä antaa anteeksi "nostamisesta kertymisen". Tässä sentään on ainoana esillä käsite "kertyminen", joka viittaa yleensä aikaan, ja siis ollaan jotenkin jäljillä siitä miten korko lasketaan. Toki sitä ei lasketa siitä nostamisesta, mut siis haloo, aika hiustenhalkomista. (Siitä nyt sentään voidaan olla kaikilla hiustenhalkomisasteilla samaa mieltä, että korko ei ole valtion perimä vero.)

Lisäksi kun tällaisissa tutkimuksissa pitäisi aina ottaa huomioon se, että joku osa vastaajista lukee vähintään osan vastauksista väärin ja mahdollisesti sen alkuperäisen kysymyksenkin, ja toinen osa vastaa ihan mitä sattuu kun ei yhtään kiinnosta, niin mitä näistä tuloksista lopulta jää jäljelle?

Yhdentekevää jorinaa.

Jos minulta kysytään, merkittävimmät tulokset tästä kyselystä ovat:
- Suomalaisista sekä nuoret että aikuiset ovat havaittavasti (n. 8% osuus vastanneista) mutta eivät merkittävästi parempia vastaamaan idioottimaisiin kyselyihin kuin pohjoismaiset toverinsa
- Helsingin Sanomien toimittaja Annukka Oksanen ei ymmärrä lähdekritiikin päälle
- Joko Danske Bankissa tai jossain suomennoksen tehneellä taholla ei osata tehdä kyselytutkimuksia.

Kenes ongelma se kerjääminen nyt olikaan?

2008-02-07T01:12:00.001+02:00

Tämä on jo tietysti nyt ihan vanha juttu, mutta kun nuo kerjäläiset eivät ole Helsinski-cityn katukuvasta mihinkään kadonneet, niin lukija saa nyt koittaa kestää. Minua on nimittäin ihastuttanut kuinka kategorisesti kauhisteltavaa se nyt jotenkin on että Helsingissä on niinku kerjäläisiä. Voi surku ja itku, mitäs me nyt tehdään, kun jotkut ulkomaiset köyhät tuleekin ihan avoimesti tänne parkumaan, kotimaiset sentään tajuaa sievästi juoda itsensä hengiltä kotioloissa.

On se vittu kovaa.

Meidän ongelmahan se on, että Helsingin sohjossa polvillaan kyyhöttäminen voi jonkun näkökulmasta tuntua tavalta tehdä rahaa. Ja siis kauheinta on jos jollain on vaikka kävelykepit, sehän tekee niistä entistä säälittävämpiä ja se on kauheaa huijaamista, koska mistäs sitä oikeasti tietää tartteeko se niitä. Että on se kauheaa, siis kun paitsi että se outo otus haluaa rahaa, se myös oikeasti yrittää parantaa mahdollisuuksiaan saada sitä rahaa. Kamalampaa ei ole.

Itse vähän epäilen että tämä kauhisteltu kävelykeppien mukana roudaaminen on psykologiselta mekaniikaltaan vähän toinen kuin yksinkertainen lisäsäälipisteiden kerääminen. Itse veikkaisin että kyseessä on oman kurjuuden tekeminen ikään kuin ymmärrettävämmäksi. Olemme niin vieraantuneita köyhyyden todellisuudesta, että emme ymmärrä miten joku voi päätyä kadulle polvilleen kerjäämään, ja se mikä ei ole ymmärrettävissä on ahdistavaa. Kepit antavat turvallisen psykologisen takaportin tästä ulos. Voi voi, eihän se nyt noiden kanssa töihinkään voi mennä, siitähän se on kiinni.

Koko julkinen kirjoittelu aiheesta on ollut lähes järjestään niin vastenmielistä, ettei siitä paljon enempää voi sanoa. Paitsi että ketään ei tunnu pätkääkään kiinnostavan miten tämä maailma oikeastaan tällaiseksi onkaan mennyt, eikä kenellekään ilmeisesti tule sellainen olo että jossain on menty ehkä pieleen.

Mut tää nyt on vaan tätä nykyaikaa.

Tein oman levynkanteni

2008-02-07T00:40:00.000+02:00

Törmäsinpä nettileikkiin, jossa piti tehdä kuvitteelliselle omalle bändille levynkansi, kas näin:
1. Artikkelin nimi olkoot bändisi nimi
2. Viimeisen lainauksen neljä viimeistä sanaa olkoot albumisi nimi
3. Kolmas kuva olkoot albumisi kansikuva.

Muutamalla yrityksellä tuli jo ihan hyvä paketti. Rajasin tosin kuvan uudestaan neliöksi ja muutin bändin nimen monikkomuotoon, jotta se kuulostaisi enemmän bändiltä. Erityisesti tuo levyn nimi on musta oikeastaan aika hieno.

Päivän huumoriannos: Kyllä tämä kaupunki toimii

2008-01-31T16:32:00.001+02:00

Irc-linkin takaa poimin tämän.

Iskulauseeseensa yhdistettynä paitsi riemastuttava, myös varsin ansiokas kuvaus julkilausumien ja todellisuuden hienoisista ristiriidoista. Vastaavasti voisi kuvata vaikkapa pääkaupunkiseudun neuvottelukunnan toimintaa.

Musikaalinen tyhmyyden ylistys

2008-01-28T03:49:00.000+02:00

Ystäväni Tasi, samoalainen heimopäällikkö, kirjoitti blogissaan minulle kovin läheisestä aiheesta, tyhmästä musiikista, ja lisäsi sen perään oikein listankin mainioista idiotiaralleista. Aihe on erinomainen, joskin ongelmaksi tulee se, että näitä on vaan niin helvetisti. Voisi jopa väittää että ylivoimainen enemmistö hyvistä pop-kappaleista on pohjimmiltaan aika hölmöjä. Tasi rajasi omaa listaansa teiniangstiin, mutta itse päätin lähteä rohkeasti haulikkoammuntaan ja poimia esimerkkejä hölmöilystä sieltä täältä.

Vonkausrallit

Tämän ohittaminen olisi suorastaan anteeksiantamaton, onhan nimenomaan tällä saralla saavutettu monet tyhmäpopin syvimmistä aallonpohjista, ja loppujen lopuksi, tässä jos missä sitä tullaan popin perimmäisten kysymysten äärelle.

Rick James: Give It To Me Baby

Mies tulee kännissä kotiin, eikä nainen anna, ja siitä se sitten lähtee. Biisin aiheena aika ykkösidiotiaa, ja osuu kyllä aika hyvin Tasin sarjaan teini-iän vaikeuksistakin, vaikka tässä subjekti lienee tarkoitettu hiukan vanhemmaksi. Ei oo helppoo. Mutta ei tälle voi olla hymyilemättä, niin härski biisi kuin onkin.

Popeda: Erotomania

"...Voi olla ainakin luulen niin, on täysi syy olla tyytyväinen, ja olenhan minä, tai ainakin melkein kai. Ja voi olla myös, että luulet niin, että olla voi, että luulenkin etten rakkautta kaipaa ja annatsä kuitenkin

Jos pillua saan niin mä lähden mukaan
Jos pillua saan, ei mua estä kukaan!
Odota hetki ostan kondomin,
vaikka antaisin sulle kyllä ilmankin!"

Kotimaisessa musiikkikentässä Popeda edustaa ehkä parhaiten sitä koulukuntaa, jonka mukaan rock on parasta kun se on tyhmintä, ja tämä on tyylipuhtaudessaan lähes ylittämätön suoritus. Erityisen hienon kappaleesta tekee sen totaalisen mieleenpainumattomat ja suoranaisen hapuilevat säkeistöt, jonka epäilen olevan täysin tarkoituksellista, sillä yhteisvaikutus iskevän kertosäkeen kanssa on aika nerokas. Nämä on niin helppo kuvitella saman henkilön suuhun, puolentoista promillen päähän toisistaan.

Viharallit

Kuten Tasikin mainitsi, viha, kuten rakkaus, on puhdas tunne, josta saa erinomaisia pop-biisejä.

Pain: Bye/Die

Pain on jo tovin ollut suosikkejani aivojenpuhdistusmusiikkina, sillä bändiltä löytyy useita mainiosti kiteytyneitä suoraviivaisia jyräbiisejä yksinkertaisista aiheista, kuten nyt vaikka tämä tässä.

Impaled Nazarene: Nyrkillä tapettava huora

"Jos sinä et edes tiedä missä Japani sijaitsee
Niin se tarkoittaa vain sitä
että olet vitun idiootti"

Impaled Nazarene on yhtyeitä joiden olemassaolosta tulee hyvä mieli, vaikka ei näitä oikeasti jaksa juuri koskaan kuunnella. Jotenkin minua vaan ilahduttaa että on vielä yhtyeitä, joita useimmat eivät oikeasti vaan voi ymmärtää.

Toisaalta teki mieleni valita sellainen kappale, jota oikeasti joskus kuuntelen, ja niinpä poimin sitten tähän sektoriin toisenkin kotimaisen.

Apulanta: Poistuisitko mun elämästäni

"Mikä mikä meni minun päähän silloin
Mitä mitä mitä sinussa mä näin
Nyt sä vikiset ja piipität kuin rotta
Tekis mieli fudaa näköäsi päin

Poistuisitko mun elämästäni
Veisitkö mennessä ruman naamasi"

Noh, eihän tämä ehkä sanoituksiltaan mitään suuruutta ole, mutta jotenkin tuo kappaleen letkeä tunnelma tekee kokonaisuudesta sellaisen mukavan tarttuvan ja tunnelmaa nostattavan.

Tyhmä on nerokasta

Jotkut kappaleet saavuttavat tyhmyydessään sellaisia tasoja, että niiden hyräileminen aiheuttaa ympäristössä hämmentyneitä ja säälinsekaisia katseita. Vaan vähänpä ne ymmärtää :)

Ne Luumäet: Kesäloma on kesällä

"Hyvä että kesäloma on aina kesällä, eikä syksyllä, talvella taikka keväällä." Linkin takana on itse asiassa useampia biisejä, vanhoja livevetoja. Kaikkea kivaa sitä tuubista löytääkin. Tarkoitan toki näistä ensimmäistä, vaikka Luumäiltä, kuten esikuviltaankin, voisi toki poimia vaikka kuinka monta hienoa hölmöilyä.

Hevipuppaa

Sankarihevin kukkuluuruu-sanoitukset ansaitsevat ehdottomasti ihan oman osastonsa, harvassa genressä syleillään aitoa älyttömyyttä yhtä täydellä sydämellä ja tosissaan. Kun tätäkin meininkiä katsoo, ja sitten noita sanoituksia, niin ei voi kuin tulla hyvä mieli.

Nightwish: Wishmaster

"A maiden elf calling with her cunning song
"Meet me at the Inn of Last Home"
Heartborne will find the way!

Master!
Apprentice!
Heartborne, 7th Seeker
Warrior!
Disciple!
In me the Wishmaster"

Tolkku toisaalla

Ja sitten on niitä biisejä, joiden sanoituksissa nyt ei ihan oikeasti ole mitään järkeä. Tällä osastolla Rob Zombie on ansioitunut jo pitkään, näistä voisi esimerkiksi poimia tämän, vaikka onkin yksi tunnetuimmista. Mutta siis oikeasti...

Rob Zombie: Dragula

"Dig through the ditches,
Burn through the witches
I slam in the back of my
Dragula

Do it baby, do it baby
Do it baby, do it baby
Burn like an animal

Dead I am the life, dig into the skin
Knuckle crack the bone, 21 to win
Dead I am the dog, hound of hell you cry
Devil on your back, I can never die"

Hellurei ja hyvää yötä :)

Laihat naiset pornokaupan asusteissa

2008-01-15T02:58:00.000+02:00

Nuoruudessani luin paljonkin supersankarisarjakuvia, erityisesti Marvelia. Vaikka tämä harraste on enimmäkseen taakse jäänyttä, on sydämessäni yhä erityinen sopukka supersankareille, ja niinpä viime vuosien filmatisointibuumi on herättänyt minussa... aika vähän mitään. Sinänsä minulla ei ole mitään lapsuuden sankarien raiskaamista vastaan, ja on jopa ihan hauska nähdä miten mitäkin hahmoa on pahoinpidelty, mutta lisenssielokuvista syntyy lopulta kovin harvoin mitään katsomisen arvoista.

Onpa silti tullut kolme supersankaripätkää taas katsottua; Catwoman, Elektra ja Æon Flux. Eräs assosiaatiotasolla voimakkaasti yhdistävä tekijä näille on keskibudjetin fantasiatoiminnan lisäksi otsikossa kuvattu päähenkilöiden yhtenevä ulkomuoto. Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että Elektra esiintyy nimikkoelokuvassaan hämmästyttävän vähän tavaramerkinomaisessa punaisessa korsetissaan, ja Æoninkin asusteista ainoa mieleenpainuvan pornahtava on hänen kevyehkö yöasunsa (vasemmalla), jota sentään kuvataan asiaankuuluvalla huolella sekä edestä, takaa että sivulta. (Sivumennen muuten hahmo on mielestäni näistä kolmesta ensteks hottiksin.) Ottaen huomioon kuitenkin millaisia hahmon asut ovat alkuperäisessä animaatiosarjassa (kts. esim. alta), aika kesyä touhua. Sitä paitsi fetisismi on melko erottamaton osa supersankarigenreä. (Sen kunniaksi jouduin toteamaan, ettei tätä juttua oikeasti voi kirjoittaa ilman tunnelmakuvitusta.)

Varsinainen elokuva Æon Flux oli hyvinkin miellyttävä yllätys. Muutamia kiinnostavia visuaalisia ja teknisiä yksityiskohtia, aivan kelvollinen tarina ja erityisesti ohjaus/tuotanto, joka poikkeuksellisesti pyrki pitämään elokuvan pienet yllätykset yllättävinä. Hahmojen luokittelu hyviin ja pahoihin ei noin yhtä poikkeusta lukuunottamatta ole yksiselitteistä, eikä erikoista biopainotteista teknologiaa selitellä oikeastaan mitenkään, mikä pitää yllä mukavasti hämmentynyttä tunnelmaa. Ottaen huomioon millaista kuraa sitä yleensä joutuu sietämään scifielokuvina, tämä menee kyllä aika kärkeen aidosti myönteisenä scifi-elokuvakokemuksena. Virkistävä on ehkä päällimmäinen sana. Jos kaikki toimintafantasia olisi tämän tasoista, maailma olisi paljon parempi paikka. En todella jaksa ymmärtää niitä lukuisia kriitikoiksi kutsuttuja nillittäjiä, jotka tuntuvat melko yksimielisesti lytänneen tämän. On kyllä vaan väärällä alalla, jos tästä ei löydä mitään hyvää.

Tosin jos satut pitämään alkuperäisestä MTV:n animaatiosarjasta, hyvin todennäköisesti inhoat elokuvassa kaikkea, kuten ilmeisesti sarjan luoja Peter Chungkin. Päähenkilö ei kuole kertaakaan, tarina on helposti seurattava, päähenkilön asut eivät ole kovin pornografisia (joka tosin minun eroottisesteettisten silmieni mukaan oli parannus) eikä irtoraajojakaan tainnut lennellä. (Itselläni ei ole käytännössä mitään suhdetta alkuperäisteokseen, mitä nyt vähän lueskelin aiheesta elokuvan katsottuani.)

Toinen mielestäni aivan turhaan sylkykupiksi joutunut puppapätkä on Catwoman. Ei sinänsä ihme, että elokuva tunnetaan parhaitan Halle Berryn nahkaanverhotun perseen nuolemisesta kameralla, mutta oikeastaan tämä oli oikein hauska. Avoimesti poppariosastolle tähtäävä kaikinpuolin kevyt elokuva, joka on todennäköisesti saanut osan miesvoittoisen oletuskohderyhmänsä halveksunnasta niskoilleen siitä yksinkertaisesta syystä, että se on aika puhdas chick flick. Päähenkilö potkii kuonoon noin joka ainoaa miespuolista hahmoa koko elokuvassa (paitsi tietenkin kiintiöhomoa), miespäähenkilön keskeisin rooli on olla ihq, kuolattavan söpö ja romanssihömpän objekti, ja pääpahikseksikin on valittu kosmetiikkayhtiö, joka aikoo valloittaa maailman houkuttelevilla mutta terveydelle vaarallisilla tuotteillaan. Stereotyyppisen mieskatsojien pääilonaiheiksi on jätetty Halle Berryn tissit (ja lantionseutu, toki vatsakin ja aika söpä nassukin, ja joko mainitsin ne nahkareleet?) sekä tietenkin toimintaviihteeksi kutsuttu iloitteleva päähänpotkinta, jonka tyylilaji on keskimääräistäkin kepeämpi. Aivan loppua lukuunottamatta tappelu on tälle kissanaiselle puhdasta hauskanpitoa.

Erityismaininnan elokuva saa huonoimmin peitellystä S/M-analogiasta ikuna. Päähenkilön keskeinen ahdistuksen aihe kun voidaan lyhyesti kuvata näin: arka ja estynytkin nuori nainen muuttuu salaa öisin provokatiivisiin nahka-asuihin pukeutuvaksi miehiä ruoskivaksi impulsiivisesti halujaan toteuttavaksi kissanaiseksi, ja päivisin tästä sitten podetaan hämmennystä ja hyvin pientä ja ohimenevää moraalista krapulaa. Halle Berry on rooliin todella nappivalinta, sillä ulkoisten avujen lisäksi hänellä on riittävästi karismaa ja kykyä heittäytyä höpsöihin kissaimitaatioihin, jotta elokuva voisi nousta hymyilyttävien lähtökohtiensa tasolle. Siis oikeasti, pahan kosmetiikkayhtiön maailmanvalloitus. Toinen erityismaininnan paikka.

Elektra oli sitten se väistämättä vastaantuleva puhdas ajantuhlauselokuva, joskaan ei nyt sekään kovin tuskastuttava. Jopa erityismaininta on paikallaan: ninjoja! Tuskin niitä kukaan on jäänyt 80-luvulta kaipaamaan, mutta jonkinlaiset pisteet täytyy kansalaisrohkeudesta myöntää sille, joka nämä klassikot kaivoi pakastimesta. Auttoivatpa ainakin luomaan assosiaatioketjua vanhojen Marvel-sarjakuvien ja tämän elokuvan välille; muuten se olisikin jäänyt heikonlaiseksi. Catwomaniakin korostuneemmin elokuvan nimellisen miespäähenkilön rooli oli paperinohut, ja kun romanssi ei etene mihinkään, voitaneen todeta tasa-arvo ottaneen taas askeleen Hollywoodissa. Miehetkin voidaan tyrkätä todella tyhjiin koristerooleihin.

Ainoa jotenkin hyvä asia elokuvassa oli suhteellisen monipuolisin voimin varustettu pääpahisjoukko, ja toki se että elokuvan noin yleensä jaksoi katsoa. Vaan silti, edes ne ninjat eivät nosta Elektraa sille tasolle, että kenenkään kannattaisi sitä katsoa. Paitsi jos tavoitteena on nähdä kaikki Marvel-filmatisoinnit.

The Heart of Saturday Night \o/

2007-12-24T06:17:00.001+02:00

Odotellessani eilen noutomuonani valmistumista (possu kung-po ravintola NanKingista, Kalevankatu 28, suosittelen lämpimästi) minulla oli viisi minuuttia aikaa tapettavaksi, joten poikkesin luonnollisesti levykauppaan (Fennica Records, Albertinkatu 36, hyvät valikoimat, mutta ajoittain aika tyly palvelu). Käteen tarttui Cyndi Lauperin She's So Unusual (mainio kasaripoppisalbumi) ja Tom Waitsin Heart of Saturday Night.

Heart of Saturday Night on harvinaisen rakastettavaa musiikkia. Sielu lepää, sydän sulaa ja silmissä tuntuu olevan jatkuvasti pientä ylimääräistä kosteutta. Ei voi ymmärtää miksi tämä Waits-albumi on jäänyt aiemmin ostamatta. (Vastahan tämä oli kahdestoista sitä sorttia.) Vanhenemisen merkkinä voitaneen pitää sitä, että nykyään sydäntä lähimmäksi osuu juuri tämä tunnelmointipuoli herran tuotannosta. Muita viime aikoina runsaasti pyörineitä ovat olleen Heartattack and Vine sekä hämmästyttävän aliarvostettu soundtrack One from the Heart.

Huvittavaa kyllä, muuten olenkin viime aikoina kuunnellut ensisijaisesti, hmm, no mm. tällaista rempseätä humppaa: "No doubt about it, KMFDM SUCKS!"

Hämmästyttävä hämähäkkimies

2007-12-03T04:43:00.000+02:00

Jotkut elokuvat onnistuvat asettamaan odotukset matalalle heti ensi minuuteilla, ja kun elokuvakokemuksen tuleva laatu alkaa paljastua, elokuva alittaa silti riman toistuvasti. Lopulta vääjäämättömän masentavan loppukohtauksen aiheuttamaan tukehtumisen tunteeseen sekoittuu ripaus toivoa. Olen saavuttanut pohjan. Ei tämä tästä enää pahene.

Kestokaan ei ollut kun rapiat kaksi tuntia. Kyllä sen uudestaankin katsoisi, jos vaihtoehtona olisi esimerkiksi silmämunien käsittely raastinraudalla.

Aikuisten oikeasti, ei Spiderman 3 ihan niin huono ollut. Mutta jos joutuisin suosittelemaan jotain Marvel-elokuvaa, laittaisin jopa Daredevilin tämän edelle. DD:tä voi sentään pitää jonkinlaisena huonouden mittatikkuna. Tämä oli vain ns. vitun paska leffa.

Tiskijukkana on eri kivaa

2007-11-05T14:11:00.000+02:00

Olen tehnyt DJ-hommia muutamia kertoja erilaisissa kaveri- ja järjestöbileissä, ja lopulta alkaa tuntua siltä, että vuosikausien musiikkidiggailu alkaa kantaa hedelmää siinä määrin, että noin alustavasti tiedän mitä teen ja mistä puhun.

Siksipä jyrsi tovi ihan aidosti, kun lauantaina eräissä kolminkertaisissa synttäribileissä yksi päivänsankareista tuli tuimailmeisesti ilmoittamaan että tällaista paskaa ei hänen bileissään soiteta. Samapa tuo että olin saanut pakattua melko huomattavan osan bileväestä tanssilattialle ja meno oli parhaimmillaan. Piti saada metallia, eikä mitään vitun Rob Zombieta vaan Samaelia ja Slayeria.

Koska kyseessä on henkilökohtainen tilitys, kerron hiukan lisää taustoja. Olin ottanut levyjä mukaan pienen laukullisen puhtaasti varmuuden vuoksi, ilman mitään muuta ennakkotietoa siitä että niitä tarvittaisiin kuin vuosien bilekokemus. Paikassa todennäköisesti olisi DJ-kamat ja tanssilattia, ja todennäköisesti musapuolta hoitelisi joku toinen harrastelija, jolla ei olisi sen kummemmat eväät hommaan kuin minullakaan, ja joka tilaisuuden tullen riemulla ottaisi vastaan mahdollisuuden keskittyä soittamisen sijasta juomiseen. Kaikki arvaukset osuivat nappiin. Hyvä minä.

En tiennyt ennakkoon juuri mitään bileväestä, joten jouduin varautumaan hyvin monenlaisiin yleisöihin. Lisäksi joutuisin roudaamaan levyni julkisilla, omien viinojeni kanssa, joten hirveän paljoa levyjä en saanut mukaan. Paikalta onneksi löytyi vähän lisää kasarihittejä ja Abbaa, joilla täytin pari väliä. Vehkeet olivat suoraan sanottuna aika syvältä, erityisen häiritsevää oli ettei toisessa soittimessa toiminut näyttö, joten raitojen valinnan kanssa sai olla tarkkana. Kuulokkeita en saanut toimimaan, tosin niitä ilman on pärjätty ennenkin. Kaikesta tästä huolimatta ihmiset tykkäsivät ja kehuja tuli hämmästyttävän paljon. Hetken koin itseni perin erinomaiseksi.

DJ-hommat eivät ole kovinkaan kiitollisia. Alkuillasta sitä istuu usein yksin pimeässä nurkassa yrittäen epätoivoisesti pitää tunnelmaa yllä sillä välin kun juhlaväki tankkaa alkomaholia uskaltautuakseen tanssilattialle. Pioneerien ilmaantuessa pitää todella herkällä tilannetajulla yrittää arvata mikä näitä muutamia uskalikkoja viihdyttäisi juuri sillä hetkellä, jotta he pysyisivät lattialla siihen asti, että heille tulee seuraa. Yksi epäonnistunut biisivalinta ja tanssilattia tyhjenee taas helposti puoleksi tunniksi. Jossain vaiheessa sitä päätyy käymään itsensä kanssa väittelyä siitä, mistä kohtaa rima näissä bileissä pitäisi vetää nilkkoihin, jotta homma lähtisi liikkeelle. Lopulta kun tanssilattialla alkaa olla tarpeeksi humalaista väkeä, ketään ei enää kiinnosta hirveä yrittämisesi, koska mikä tahansa paska kelpaa, kunhan biitti on sopiva. Kaikilla on toiveita, suurin osa niistä toteuttamiskelvottomia, ja mitä tahansa soittaa, aina joku tulee sanomaan että "soitat pelkkää sontaa". Ja koko ajan saa olla varomassa ettei kukaan kaada viinaa soitinten päälle tai naarmuta levyjäsi.

Joskus sentään saa kiitoksia ja kehujakin. Niiden voimalla sitä pitkälti levyjä pyörittää.

Palatakseni tilityksen henkilökohtaiseen osaan, olin siis tehnyt mielestäni hienon urakan saadessani hyvän osan toisilleen aika vierasta bileväkeä joraamaan reippaanlaisesti. Ei tarvinnut edes soittaa mitään paskaa, vaan joka biisi oli mielestäni soittamisen arvoinen. Jopa ne pari Abbaa. Kaikki tämä siis lähinnä hyvää hyvyyttäni, koska minusta on kivaa kun ihmiset saavat tanssia ja pitää hauskaa, jopa ihmiset joita en juuri tunne. Ei edes kaljapalkkaa. Ja sitten tulee joku valopää, jolle ei kelpaa, ja jolle on ihan sama onko muilla hauskaa, koska nämä ovat hänen(kin) synttärinsä.

Pakattuani levyni havaitsin että samainen sankari oli sitten toki heti seuraavaksi siirtynyt hengaamaan tupakkatilaan, jonne musiikki ei edes kuulunut. Tanssilattia oli tyhjentynyt ja hommiin palannut ensimmäinen DJ näytti todella kyrpiintyneeltä päädyttyään tukevassa humalatilassa ja epätanssittavan musiikkivalikoimansa kanssa lähinnä karkoittamaan ihmisiä.

Mitä tästä voidaan oppia? 1) Ei ole helppoa olla DJ. 2) Kannattaisi ehkä oikeasti miettiä onko tärkeintä maailmassa se, että juuri nyt soi juuri se musiikki mistä itse tykkää. Tai toisin sanottuna, säästyisikö sitä kusipään maineelta, jos vaikka toteaisi että ehkä jonkun muunkin hauskanpidolla on väliä. 3) Arvosta tiskijukkaasi.

Lisäksi, DJ on hyvällä todennäköisyydellä intohimoinen musiikkiharrastaja, joka soittaa itselleen rakasta musiikkia. Ei siis kannata sanoa että musiikki on paskaa. Menee henkilökohtaisuuksien puolelle.

200 hukattua miljoonaa

2007-11-05T13:08:00.001+02:00

Ei jaksa edes naurattaa miten älytöntä on antaa 216 miljoonan veroale lähinnä keski- ja yläluokan yksityisautoilulle (siis niille, joilla on varaa ostaa uusia autoja), kun samaan aikaan ihmisiä hyvin todennäköisesti kuolee sairaanhoitajien tyytymättömyyden vuoksi.

On aina yhtä hämmästyttävää kuinka raha ja raha eivät ole lainkaan yhteismitallisia, kun puhutaan veroaleista ja monumenttihankkeista tai terveydenhuollosta, vanhustenhoidosta ja mielenterveyspalveluista. Se mikä olisi aivan liikaa annettavaksi sairaanhoitajille onkin vähän, kun sitä ei koskaan valtiolle kerätäkään. Taannoin poistetun omaisuusveron 130 miljoonan kertymällä olisi silläkin voitu tehdä melkoisen paljon Suomen kituvan julkisen terveydenhuollon hyväksi.

340 miljoonalla (autovero + omaisuusvero) voisi vuodessa tehdä aika paljon muutakin kuin hoitaa sairaanhoitajien lakko pois päiväjärjestyksestä. Joka vuosi voitaisiin toteuttaa yksi keskustatunnelin suuruusluokan liikenneprojekti jossain päin Suomea. Tai rakentaa musiikkitalo, rahoittaa kuplayliopiston (s/kupla/huippu) kasvukipuja ja unohtaa kansallisoopperan lomautukset. Koulutusta ja tutkimustakin tuolla saisi aika kivasti, ottaen huomioon että Suomen suurin yliopisto saa vuodessa valtiolta 300 miljoonaa.

Vaan ei. Tärkeämpää on järkätä keskiluokalle enemmän kakkos- ja kolmosautoja. On varmaan ympäristölle hyväksi sekin, että alemmat tuloluokat voivat sitten ostaa entistä halvempia käytettyjä autoja. Epäilemättä järkiautoksi hankittavia Porschejakin jää nyt tosi monta ostamatta verotussyistä.

Lisää veroja, perkele.

Lapsellisia nimiperinteitä

2007-10-18T23:12:00.000+03:00

Kämppiksemme saivat työnimellä Inkkari haudotun yli puolimetrisen vonkaleen tänään elävien kirjoihin, ja luonnollisesti ircissä siis leikittiin illalla perinteistä "historian huonoimmat nimiehdotukset" -leikkiä. Jonain päivänä joku antropologi varmaan kehittää tämänkin leikin olemassaololle jonkun perustelun. Tuota tärkeää tutkimusta silmälläpitäen kirjaan siis talteen ilmoille heitettyjä ehdotuksia.

(Allaolevaa listaa on huvin vuoksi jonkin verran editoitu. Korostin myös itseäni erityisesti ilahduttaneita hengentuotteita.)

Taisto Voitto, Jysky Mainio, Mainio Muumi Kosti, Peruna Aragorn, Vaino Ankara, Kullervo Aimo Kosto, Urho Kaleva, Kullervo Kalervo, Unto Gösta, Börje Bärtil Sepeteus, Immo Lol, Arkhimedes Pärttyli, Antti-Tuisku, Plato Napoleon, Aimo Pyry Varma Kosto, Arwen Skywalker, Huuko Einari, Yrjö Uolevi, Titrik Teutoni, Aimo Teutoni, Günther Teutoni, Aito Karpaasi, Günther Taisto Teutoni, Kosto Teutoni Skywalker, Merri Peregrin, Bilbo, Pippin Merri, Linus Kova Kooderi, Nico Crister, Fransiskus, Micco Armand, Johhny Marco Alexander, Charles Albert, Nico Eros, Tonga Samoa, Papua Uusi Guinea, Sampo Tuvalu, Kova Eros, Myanmar, Uusi Meirami, Kivi Kova, Uusi Ihku Heimola, Ihku Kova, Ihku Teutoni, Ihku Pieni, Ihku Eros, Ihku Kivi, Kova Arvo, Aimo Arvo Uros, Kova Taisto, Kova Ukko, Ihku Ukko, Kuu Ukko, Kuu, Kuutamo, Eros Kuutamo, Untamo Uneksija, Mämmämmäm, Sottuli, Tahmatassu, Barbababa, Tassu, Nuuskamuikkunen, Haisuli, Jaldabaoth, Armas Roman Tico, Armas Gottlieb Amadeo.

Itse asiassa, kun tuota listaa nyt katselee, voisin teoretisoida että leikin tarkoitus on antaa vanhemmille vihjeitä siitä, millaiset nimet ovat lähipiirin mielestä erityisen kamalia. Välillistä lastensuojelua, ikään kuin. Epäilisin myös että ainakin Keskustan äänestäjistä löytyy ihmisiä, joiden mielestä esimerkiksi Urho Kalevassa ei olisi mitään hassua, ja Armas Sulo Lemmitty -henkisiä nimiä esiintyy lehdissä pelottavankin usein, joten kyseessä lienee jonkinlainen yhteisen viitekehyksen luominen, leikin varjolla.

Arvorakennus

2007-10-15T12:04:00.000+03:00

Luen Helsingin Sanomien kulttuurisivuja lähinnä niiden huumoriarvon vuoksi. Kulttuurielitistisen arvolatauksen määrä ja laatu vaihtelee, mutta pieniä helmiä löytyy tasaisin väliajoin. Päivän esimerkki löytyy keskeltä sinänsä ihan mainiota kirjoitusta Tallinnan nuorten nykytaiteilijoiden biennaalista.

"Aika kerrostuu seinien lohkeilleissa maalipinnoissa ja kuluneissa parketeissa, upean porrasaulan kauniisti taittuvassa valossa. Saleissa roikkuu yhä kristallikruunuja.

On hienoa että biennaali sai käyttöönsä arvorakennuksen. Helsingissä ei nykytaidetta tällaisessa ympäristössä pääse kokemaan."

Pari kommenttia; kirjoittajalle ei siis ilmeisesti riitä, että nykytaidetta varten on Helsinkiin rakennettu ihan kokonainen oma museo kirjaimellisesti paraatipaikalle, eikä Ateneumkaan ilmeisesti käy arvorakennuksesta. Kristallikruunuistako se jää kiinni? Herää myös kysymys, olisivatko lohkeilleet maalipinnat ja kuluneet parketit samanlaisen ihailun aihe Helsingissä, vai olisiko ehkä todennäköisempää että tällöin vaadittaisiin välittömästi pahasti rapistuneen esittelytilan kunnostamista. Omien aiempien lukukokemusten perusteella uskaltaisin väittää jälkimmäistä. Rappeutuminen tuppaa olemaan sievää vain ulkomailla.

Raha ei vapauta autoista

2007-10-13T07:07:00.000+03:00

Tuttavapiirissänikin voi havaita jännän ilmiön; innokkaimmin yksityisautoilun välttämättömyydestä puhuvat ovat hyvätuloisia miehiä. Hassua tässä on se, että rahanhan pitäisi antaa ihmiselle lisää vapautta ja mahdollisuuksia järjestellä elämäänsä. Huomattavasti vähätuloisemmat henkilöt pärjäävät kuitenkin aivan mainiosta ilman omaa autoa. Jossain tuntuu nyt olevan jonkinlainen looginen katkos, yleistä henkistä kykenemättömyyttä tai kyvyttömyyttä tunnustaa, että oma ahteri on vaan turhan paljon lähempänä kuin yhteinen etu.

Sivumennen

2007-10-08T20:53:00.000+03:00

Yritän jossain vaiheessa palata tällä kanavalla hellan ja ruokaohjeiden ääreen, vaikka lapsen syntymän jälkeen on ollut vähänlaisesti aikaa ja energiaa paneutua siihen mitä suuhunsa laittaa.

Romantiikka on todellista pragmatismia

2007-10-07T00:43:00.001+03:00

Ympäröivä maailma on sama kaikille, mutta romantikko näkee siinä paljon enemmän.

Ei himomme, me

2007-10-06T04:01:00.000+03:00

Kunnianhimossa ei ole mitään järkeä. Se ei ole ihmiselle hyväksi. Kunnianhimolla ei ole mitään tekemistä itsetunnon tai itsekunnioituksen kanssa. Tämän epäjumalan palvonta on osa maailmamme perustavanlaatuista sairautta. Kunnianhimo pitäisi kieltää, ja tarvittaessa puhua asioista niiden oikeilla nimillä; intohimo, vallanhalu, egoismi. Näille pitäisi antaa oma oikea arvonsa neutraaleina käsitteinä yhteiskunnassa.

Intohimojen seuraaminen ei ole välttämätöntä. Haavekuvat eivät toteudu, fantasiat tekevät meistä terveitä. Intohimojen onnistuneesta toteuttamisesta voi tulla onnellisemmaksi kuin mistään muusta, mutta sen pitäisi olla yksilön sisäinen asia, ei niskaamme kaadettu painolasti.

Meidät ajetaan ahdistukseen kunnianhimon ja intohimon ristikkäisillä vaatimuksilla. Se mikä olet ei koskaan riitä, on pyrittävä parempaan. Se mitä teet ei ole kyllin hyvää, on pyrittävä kauniimpaan. Meiltä vaaditaan samanaikaisesti halua sitoutua näennäisrationalistisen talousjärjestelmän kylmän laskelmoiviksi osasiksi ja intohimoa toteuttaa haaveita, joista emme itsekään tiedä ovatko ne omiamme vai talousjärjestelmän vaatimusten mukaisesti mainonnalla pakkosyötettyjä.

Meidän vaatimattomat haaveemme eivät kelpaa, on haluttava enemmän, parempaa, kauniimpaa. Onnellisuuteemme on kuuluttava omakotitalo, ahdistava valkoinen sohvakalusto, terästä, muovia, halpaa kangasta, puristettua jätepuuta. Olisimme parempia jos aloittaisimme uuden harrastuksen. Blogaaminen on modernia verkostoitumista. Vitut. Tykistökeskitys tämä on.

Kanuunat täynnä paskaa.

Taksikuskiblogeja ja heikkoa itsetuntoa

2007-10-06T03:22:00.001+03:00

Luen blogeja hyvin satunnaisesti, enkä juuri koskaan tuttujen ihmisten blogeja. Ajoittain unettomina öinä päädyn kuitenkin lukemaan nippua blogeja, yleensä jotenkin temaattisesti toisiinsa linkittyneitä, tällä kertaa taksikuskiblogeja, osittain koska olen itsekin miettinyt aiheesta blogaamista.

Harvinaisessa itsepaljastusblogaamishengessä haluan tuoda esille, että ilahdutti lukea että olen ilmeisesti "ihan asiallinen kettu", koskapa pystyn omasta mielestäni löysäilemälläkin normaalisti repimään tuon 30 euroa tunnissa kasaan, ja jos jää alle neljäänkymppiin viikonlopussa niin on yleensä syytä sadatteluun. On sitä toki vertailtu kassoja tallin muiden kuskien kanssa yövuoron päätteeksi, ja kyllä minulla on useammin se parempi kassa. Tulee hyvä mieli, kun tietää olevansa hyvä työssään. Valitettavasti kaikenlaiseen työhön tai opiskeluun liittyvä surkea itsetunto on vakavanpuoleinen henkilökohtainen ongelma.

Taksikuskiblogeja lukemalla oli myös ilahduttavaa havaita, että en ole ainoa kuski, joka paiskoo asiakkaita tienposkeen kun hermo ei kestä sitä länkytystä. Vetoan siihen että saan myös yltäkylläisesti hyvää palautetta siitä kuinka mukava kuljettaja olen. Olen metsä, minkäs teet. Yhtenä päivänä vittupäiden kuningas, toisena asiakaspalvelun suurmestari. Valitettavasti on tullut huomattua, että ns. vaikeita asiakkaita sattuu jotenkin paljon enemmän niille illoille kun on väsymys alla ja stressi päällä, ja kun vuoroon lähtee hymyssä suin ei ongelmia tule oikeastaan koskaan.

Tarkoitukseni ei ole ajaa taksia eläkkeelle asti, lähinnä koska se ei oikein sovi perheelliselle ihmiselle. Kun on laskeskellut kuinka monella tapaamallani vanhemmalla kuskilla on edes avioero tai parikin takana, jäljet pelottavat. Minä olen perhekeskeinen mies, perkele, vaikka muusta joutuisikin tinkimään. Valitettavasti minä kyllä pidän työstäni varsin paljon, erityisesti niistä sosiaalisen elämän kannalta vaikeimmista vuoroista, eli yövuoroista. Öisin ihmiset ovat avoimempia, humalassa tai ilman, ja kun liikenteen seuraaminen ei vie liikaa energiaa, on paljon helpompi keskittyä aitoon keskusteluun sen takapenkillä olevan ihmisen kanssa.

Oivalsin muuten tässä istuessani, että taksikuskin kanssa keskustelussa on öisin paljolti samanlaista kuin jos keskustelu käytäisiin internetissä. Osapuolet eivät tiedä lähtökohtaisesti toisistaan juuri mitään eikä pimeässä autossa näe kasvoja, etenkään kun kuski on asiakkaaseen selin ja asiakas siellä selän takana. Toki juttujen keskimääräinen taso ei juuri keskustelupalstoista poikkea, mutta satunnaisia helmiä osuu joukkoon, ja silloin joskus jää miettimään ettei tuostakaan henkilöstä ehtinyt jäädä mieleen kuin pankkikortin kuva.

Maksun hetkellä kun auton sisävalot syttyvät ja katseen voi kääntää taaksepäin tulee joskus yllätyksiäkin. Kerrankin muistan keskustelleeni ummet ja lammet urheilutoimittamisesta ja jääkiekosta erään lentokentältä poimimani asiakkaan kanssa, kunnes perillä huomasin että kyseessä oli eräs viime vuosien puhutuimmista kotimaisista jääkiekkopersoonista. Ja tietenkin hänestä kirjoitettuja juttuja oli tullut käytettyä esimerkkeinä. En muistaakseni sanonut sentään mitään erityisen tyhmää aiheesta.

Viime aikaisista keskustelujen helmistä haluan kuitenkin tuoda esille tämän; vain harvoista ihmisistä voi keskusteluissa havaita aitoa tyytyväisyyttä elämäänsä, ja lähes poikkeuksetta nämä ihmiset toimivat ns. vähemmän arvostetuissa ammateissa, kuten taksikuskeina, pizzerian pitäjinä, tarjoilijoina, baarimikkoina tai karaoke-emäntinä. (Terveisiä Kulomäkeen, jos jonkun ihmeen kautta tämä osuisi silmiin.)

Vanhasen kakkonen naurattaa

2007-09-24T17:46:00.000+03:00

Suomen nykyinen hallitus on paljon hauskempi kuin edellinen. Pääministeri on muuttunut käveleväksi lööppivitsiksi ("Vanhasen uus bööna! Vanhanen laihtui! Vanhanen on pihalla!"). Puolustusministerillä on ilmeinen peniskompleksi. Viestintäministeri ei tiedä että YLE:n tehtäviin kuuluu ihan lain mukaan ohjelmien esittämisen lisäksi niiden tuottaminen (ottamatta edes kantaa siihen kuinka käsittämättömän tyhmä lausunto noin alunperin on se, että YLE:n ei pitäisi tuottaa omia ohjelmia.) Kulttuuriministeri on noin ensitöikseen onnistunut suututtamaan kotimaiset elokuvantuottajat, ja siis potentiaalisesti osaltaan ajamassa pahoihin vaikeuksiin yhden maailmankin mittakaavassa poikkeuksellisen viriilin kotimaisen kulttuurihaaran. Ulkoministerin käsitys uskottavuudesta on se, että pääsee tapaamaan amerikkalaista poliitikkoa, joka edustaa suorastaan historiallisen surkeaa ja epäsuosittua hallintoa. Paavo Väyrynen tuntuu tervetulleella tavalla tuoreelta hahmolta suomalaisessa politiikassa.

Näin hauskaa minulla ei ole ollut aikoihin hallituksen toimia seuratessa. Sääli että Suomesta puuttuu lähes täysin poliittinen parodia. Onneksi on sentään Lehti.

Suhteellinen nollapiste

2007-09-24T16:44:00.000+03:00

Luin vanhoja blogikirjoituksiani, pidin niistä, ja halusin ne johonkin talteen tulevaisuun varalle. Tulevaisuudessa ne eivät pysy siellä missä ne olivat. Aloitin siis uuden blogin, tai blogaamisen uudestaan, miten vaan.

Näppärästi Blogger antoi laittaa vanhojen tekstien päivämääriksi niiden alkuperäiset kirjoituspäivät. Tämä on kuitenkin tämän blogin todellinen alkupiste. Ajattelin jatkossa kirjoittaa säännöllisemmin kuin muutaman kerran vuodessa.

En edelleenkään aio erityisesti käyttää tätä elämäni tiedotuskanavana. Isäni kuoli viime talvena melko yllättäen, olen naimisissa ja minulla on melkein vuoden ikäinen tytär. Olen opiskellut monia asioita sekä yliopisto- että ammattikorkeakoulutasolla, mutta valmistunut vain taksikuskiksi. Tulen suvusta, jossa on ollut tapana olla mieltä asioista. Pidän monista asioista elämässäni. Äsken mainituilla tiedoilla pitäisi pärjätä, vaikka jostain syystä päätyisi lukemaan tätä tuntematta minua.

Blogin nimi tulee eräältä melko obskuurilta suomalaiselta new wave -punkbändiltä Kadotetut.

"Luo jotain - ei se riitä että pidät
Tee jotain - ei se riitä että mietit
Älä unohda hengittää."

Kohtuuton, itsekeskeinen ja hyökkäävä, kattava. Hyvä. Hiukan itseironinen.

Nuoret ovat fiksuja

2006-06-01T03:06:00.000+03:00

Helsingin Sanomien vetistely vellipöksyisten nuorten kuvitelluista asennevammoista alkaa todella vituttaa. Mikäli joku ei ole sattunut seuraamaan, kyse on siis tutkimuksesta, jonka mukaan nuoret ovat valmiita tekemään pidempää työviikkoa kuin vanhempansa, pienemmällä palkalla. Tätä järkyttävää tilannetta on perusteltu mm. sillä että nuoret sukupolvet eivät ole tottuneet raskaaseen työhön. Kun otetaan huomioon, että nykyiset ikäpolvet ovat entisiä useammin rahoittaneet itse opintonsa työnteolla, saatetaan ehkä huomata että toimittaja puhuu ennakkoluuloista paskaa.

(Sinänsä kiinnostavaa on myös kritiikin tulosuunta. Itseltäni on mennyt ohi, missä vaiheessa esimerkiksi toimittajantyö on alettu laskemaan raskaisiin töihin. Ei ainakaan siinä vaiheessa kun nuoret haluavat tehdä media-alan töitä, sillä sehän on paheksuttavaa haihattelua.)

Mielestäni olisi jopa syytä kantaa vähän huolta siitä, että nuorten toivomien työviikkojen pituus ylittää lakisääteisen mukaan 37,5:n tuntia.

Toki vanhoina hyvinä aikoina julkisissa virastoissa ja suurissa tehtaissa oli yllin kyllin apinahommia ja suojatyöpaikkoja, joita pystyi tekemään niin kauan kuin kroppa kesti. Tänä päivänä yhä suurempi osa työstä painottuu henkiselle ja luovalle puolelle, kun automaatio poistaa rutiinitöitä yksi kerrallaan. Montako tutkimusta tarvitaan, ennen kuin aletaan uskomaan, että älyä vaativassa ja luovassa työssä (toisin kuin siis ilmeisesti Helsingin Sanomien toimittajana olemisessa) työn teho ei parane työpäiviä pidentämällä?

Nuoret eivät halua enää johtajiksi. Tällä ei liene mitään yhteyttä siihen, että tyypillinen työ on jo itsessään entistää luovempaa ja älypainotteisempaa, eli kiinnostavampaa kuin vanha tehtaissa ja virastoissa istuskelu, ja myös houkuttelevampaa kuin johtaminen. Sen sijaan että nuoret haluaisivat paperinpyörittäjiksi, vihatuiksi kyttääjiksi, potkujen jakajiksi ja tuottavuuden nimissä viimeiset hikipisarat puristaviksi päällysmiehiksi, he haluavatkin tehdä töitä. Ihan normaalia, tuottavaa työtä. Yhteiskunta on selvästi vaarassa.

Pelottavaa on myös se, että nykynuoret pitävät rahankäytöstä ja shoppailusta. 80-luvullahan nähtiin kuinka heidän vanhempansa olivat järkevän rahankäytön malliesimerkkejä. Eiväthän aiemmat ikäluokat ole koskaan tehneet velkaa. Valtiolla ei ole velkaa, kunnilla ei ole velkaa, eivätkä suomalaiset suuryritykset tai pankit ole koskaan velkaantuneet. Henkilökohtaisia konkursseja ei ole tehty. Vika on nuorissa. Vielä kun joku muistuttaisi minua, mikä muu olisi vaihtoehto kuin kuluttamisesta nauttiminen. Miksi kuluttaisin, jos en nauti siitä? Missä vaiheessa ihanteeksi on tullut se, että kuluttajan pitäisi tuntea itseinhoa ja ahdistusta kuluttaessaan?

Nuoret toivovat myös entistä joustavampia työaikoja. Tai näin joku on keksinyt tulkita. Kysehän ei voi olla siitä, että työaikojen joustavuus ei olekaan samanlainen itsestäänselvyys kuin ennen, vaan aloilla on todella suuria eroja. Liian monta kertaa sairaan lapsen hoitamaan jäämisestä voi seurata potkut, jos alunperinkään on saanut sen työpaikan lapsellisen riskiryhmän edustajana. Näin ollen nuoret, fiksuja kun ovat, ovat ehkä alkaneet kiinnittää huomiota tällaiseen puoleen työpaikoissa.

Toisaalta heillä saattaa myös vielä olla muistikuvia sellaisesta, että olisi kiva jos työn jälkeen aikaa riittäisi esim. lapsille. Tämä on toki pelottavaa. Perinteinen "kasvattaminen tehdään laitoksissa" -metodi on kuitenkin tuottanut onnellisia ja tasapainoisia sukupolvia toisensa jälkeen.

Voisiko ehkä kuitenkin olla niin, että "nykynuoret" ovat taas keskimäärin edeltäjiään paremmin ajassa kiinni? He tietävät rahan arvon, he ymmärtävät että nykymallisen yhteiskunnan kannalta on erittäin tärkeää että raha kiertää, ja että raha on tarkoitettu vaihdon välineeksi, ei varastoitavaksi. He tuntevat vanhempiensa nykyisen palkkatason, ja ovat realistisesti valmiita tinkimään siitä. He haluavat tehdä itse työtä tuottavalla tasolla. He myös tietävät että elämä työelämän ulkopuolellakin voisi olla mukavaa.

Voisiko myös olla, että nuorten asenteet heijastelevat yhteiskunnan yleistä asenneilmastoa?

Tämä ajatus on kuitenkin syytä tyrmätä välittömästi, koska sehän tarkoittaisi että vanhemmat ikäluokat haluaisivat entistä lyhyempiä työviikkoja ja parempaa palkkaa, ja sehän olisi syntiä.

Tässä olisikin oiva paikka yhteiskunnalliselle ryhtiliikkelle. Esimerkillähän lapset on ennenkin kasvatettu, eli nyt kaikki joiden mielestä nykynuoret ovat velttoja, huomio. Vaatikaa pomoltanne enemmän vastuuta pienemmällä palkalla, ja uusi pidempi työaika on välittömästi saatava kirjattua lakiin. Vain siten voidaan välttää se tuho joka uhkaa yhteiskuntamme perusteita, kun omaa päätään käyttävät, urbaaniin kulutusyhteiskuntaan sopeutuneet, ympäristötietoiset, tietotekniikkaa pelkäämättömät, ulospäinsuuntautuneet ja muistakin kuin työelämän arvoista kiinnostuneet sukupolvet ovat pääsemässä itsenäiseen elämään käsiksi.

Turvallisinta olisi jokatapauksessa poistaa äänioikeus muilta kuin keski-ikäisiltä. Toimittajille kaksi ääntä nuppia kohti, tai neljä jos sattuvat olemaan Helsingin Sanomissa töissä.

Itsekkyys ja inhorealismi

2006-01-25T03:06:00.000+02:00

Pari haja-ajatusta. Selittänevät itse itsensä.

On rakennettu yhteiskunta, joka ylistää ja palkitsee itsekkyyttä ja pilkkaa idealisteja. Yhteisöllisyys on outoa ja pelottavaa, katsokaa vaikka japanilaisia. Sitten todetaan tyytyväisenä: "Katsokaa, ihmiset käyttäyvät itsekkäästi. Se on selkeästi ihmisen perusluonne."

Fiktion realistisuus, tuo sinänsä jännittävä käsite, riippuu siitä kuinka inhottavina, itsekkäinä, raakoina ja viettiensä orjina se kuvaa ihmiset. Tärkeää on myös, että ihmisiä kuolee. Paljon. Inhottavilla tavoilla.

Hyviä vitsejä

2005-09-29T03:05:00.000+03:00

Joku on joskus saattanut ihmetellä maailman järjetöntä menoa. Niinpä päätin poimia talteen jääkiekkoaiheisesta uutisryhmästä tilastotieteen professori Lauri Tarkkosen postittaman laajasti sovelluskelpoisen vastauksen tässä yhteydessä sinänsä epäolennaiseen pohdintaan SM-liigan ottelujärjestelmästä.

"Koska ehdotuksesi on järkevä. Nykyisinä ankeina aikoina on niukkoja luonnonvaroja säästettävä kaikissa tilanteissa, järki kuuluu niukkoihin luonnonvaroihin. Tyhmyydestä ei sen sijaan ole koskaan ollut pulaa, joten sitä voi käyttää sumeilematta."

Lisäksi linkkiviihteenä uudelleentulkitseva traileri Stanley Kubrickin kauhuklassikosta Hohto. Taustatietona: "A post-production house organized a competition where assistant editors ‘re-cut’ trailers for famous movies to try and make them seem like different movies. This is the one that won."

Hyvä mummo

2005-08-21T03:02:00.001+03:00

Propagandaa on jäänyt paljon levittämättä. Tänään haluan ikuistaa mummon omenapiirakan ohjeen.

Mummon omenapiiras

Tähän piirakkaan liittyy paljon lämpimiä muistoja. Määrät ovat arvioita, eikä ohjetta ole testattu nimenomaan näillä suhteilla.

Taikina:

2,5 dl vehnäjauhoja
1 dl vettä
½ dl sokeria
1 ½ tl leivinjauhetta
voita maun mukaan
1 kananmuna

Sekoita taikina, levitä se vuoalle.

Taikinan päälle:

kirpeää omenaa mahdollisimman ohuina siivuina, limittäin ladottuna (2 isoa tai vastaava määrä pienempiä)
kanelia
sokeria, 1-2 dl
voinokareita

Paista uunissa 225 C° 20-30 minuuttia.

(Kolminkertaisella ohjeella tulee noin uunipellillinen.)

En avaudu

2005-08-01T03:50:00.000+03:00

Tämän sivun pääotsikon alla oleva sitaatti on ironinen myös siinä mielessä, että tällä palstalla tarkoitukseni ei ole kertoa elämäntarinaani. Päinvastoin olen ajatellut kommentoida kaikkea muuta itseäni kiinnostavaa paitsi itseäni ja elämääni. Tämä ei ole päiväkirja, minkä vuoksi tätä ei kannata sellaisena lukea. Sitaattiin (HUOM: vanhassa blogissa oli alaotsikkona "If you have five minutes to spare, I'll tell you the story of my life") liittyy ajatuskin. Ihmisten elämäntarinat eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostavia tai edes erityisen yksilöiviä. Samat valituksen aiheet kaikilla, samat ilonaiheet joka paikassa. Omani eivät ole kiinnostavia kuin ystävilleni, ja heille voin kertoa ne muutenkin.

Sen sijaan näitä juttuja lukiessa kannattaa pitää mielessä, että minua viehättävin huumori ei ole päällenaurettua, peräänhymiöityä tai edes tyylillisesti alleviivattua. Hauskaa ei voi pääsääntöisesti tällaisilla keinoilla määrittää, eikä ole tarpeenkaan.

Toisten mielestä huumorin alleviivaaminen on tekstikommunikaatiossa välttämätöntä väärinymmärrysten välttämiseksi. Mielestäni tämä logiikka ei kestä. Pidemmän päälle käy kuten on jo käynyt, eli ihmiset naamioivat epämiellyttäviä sanomisiaan leimaamalla ne huumoriksi, sen sijaan että jättäisivät ne sanomatta tai seisoisivat sanojensa takana. Lukijat myös oppivat tämän, ja niinpä loukkaantumisen vaara on yhä olemassa. Toisenlainenkin ratkaisu olisi mahdollinen.

Kaikkea tekstiä pitäisi lukea niin, että ne mielipiteet, jotka eivät vakavina sulaisi laskettaisiin huumoriksi. Elämä vaikuttaisi hauskemmalta ja kaikki tulisivat toistensa kanssa paremmin toimeen. Realistit leikkisivät keskenään.

Avaruudesta pääsee pois

2005-07-30T03:00:00.000+03:00

Avaruudesta pääsee pois

Ystäväni Juha Merimaa soitti kertoakseen, että Seikkailujen kirja 4: Avaruuden vangit on mahdollista ns. läpäistä. Itse olin aiemmin yrittänyt selvittää samaa, ja tullut tulokseen että ei onnistu. Pisteet siis Juhalle. Oli epäilemättä saanut vähän outoja katseita kapakassa istuttuaan siellä viisi tuntia juomassa kaljaa ja tekemässä loputtomia puumalleja.

oli Ropecon

2005-07-25T02:56:00.000+03:00

Ei mitään erityistä, mitä nyt pomppulinna ja erityisen paljon hyvää puheohjelmaa. Päällisin puolin kaikki näytti menevän kuten ennenkin, eli hyvin. Itse pidin lauantaiaamuna pikaesityksen taistelun vetämisestä ja vähän sivumennen selitin että viholliset ja pahuus liittyvät hyviin taisteluihin olennaisesti. Vieläkään en ole ihan varma oliko tämä järkevä rajaus. Sain kuitenkin jälleen jonkin verran hyvää palautetta, tai ainakin minut mainittiin mieleenpainuvimpana esityksenä. Ei se varmaan niin huonostikaan mennyt.

Perjantaini alkoi Roolipelimanifestin julkaisutilaisuudella. Siinä selvisi pitkälti kaikki, mitä olin halunnut kysyä. Juhana Petterson vaikutti tyypiltä, jonka kanssa voisi saavuttaa yhteisymmärrystä roolipeleistä. Tämä mielipide tosin väheni luettuani itse teoksen. Siitä ehkä enemmän joskus. Lisäksi noteerasin tässä vaiheessa, että conissa on paljon vauvoja, ja tunnen kaikkien niiden vanhemmista vähintään toisen ainakin nimeltä. Lienen vanha. Lastenhoitohuone ja lapsiparkki alkavat todellakin olla ajankohtaisia.

Tammikuun (erisnimi) Keskiajan maalliset musikantit oli kiva, joskin sitä olisi helpottanut, jos olisi hallinnut musiikkiterminologiaa paremmin. Kävin kuuntelemassa myös lopun Mikko Särelän "Aloittelevan pelinjohtajan oppaasta" (joka erottuu näppärästi omasta "Pelinjohtajan peruskoulustani"), ja ainakin siellä oli paljon väkeä jolla oli paljon kysymyksiä. Auoin päätäni. Jostain syystä tein sitä tänä viikonloppuna tavattoman paljon kaikissa esityksissä. Tämä saattoi liittyä siihen, että minulla ei Ilosaaren jälkeen ollut vieläkään laseja, joten oli pakko istua edessä että näki.

Oma suosikkini esityksistä oli Konsta Nikkasen esitys mustaruutikauden tuliaseista. Selkeä, hyvin rajattu ja selkeästi esitetty kokonaisuus, josta sai melko lailla kaiken tiedon mitä peliä vetäessä saattaisi tarvita, mukaanlukien korjaukset yleisimpiin väärinkäsityksiin. Aplodit Konstalle. Vielä kuin muistaisi olennaiset asiat joskus kun niitä tarvitsisi.

Lauri Alangon "Merkilliset järjestelmät" oli odotetusti kuiva mutta selkeä ja kattava. Paremmat kalvot olisivat olleet tosin suotavat. Kävin kuuntelemassa myös puolikkaan verran Vuorelan Villen "Pelinjohtajan Borvariaa", joka vaikutti tavanomaisesti hyvältä. Tässä välissä Ville sai myös Kultaisen lohikäärmeen. Oikeaan osoitteeseen meni.

Lauantaina kahdeksalta alkoi pöytäpelini, ja taas mietin samoja juttuja. Aina pitää vetää kauhua, vaikka olosuhteet eivät koskaan siihen toimi. Neljästä pelaajasta yksi lähti kesken ja toinen ensin nuokkui ja lopulta nukahti. Yhden kanssa pelityyli ei ollut yhteensopiva. Toisaalta sitä vetää pelejä conissa juuri siksi, että näkee mitä tekee itse pieleen. Silti, ärsyttää tavallaan puhua pelinjohtamisesta, ja sitten itse vetää taas yksi "ihan kiva" -peli. Ei conissa vaan saa hyviä pelejä aikaiseksi. Tai no, se yksi kahdelle pelaajalle vedetty Kyberpunk joskus oli kyllä minusta hyvä, samoin kuin se yksi puolenyön Paranoia. Ehkä ensi vuodeksi keksin jotain, joka taas oikeasti toimi conipelinä. Todennäköisesti en. Kauhua tulee muuten vedettyä niin harvoin. Yhdentekevän pöytäpelin vuoksi jäi näkemättä pari mahdollisesti mielenkiintoisimmasta ja hyödyllisimmästä päästä ollut esitystä, eli Meiran "Lahkot, kultit ja salaseurat" ja Esa Perkiön ja Sampo Smolanderin "Planeettojen suunnittelun". Äh. No, mitäs läksin. Ja olisihan se ehkä voinut olla hyväkin peli. Toivottavasti edes pelaajat viihtyivät.

Sunnuntain "Game Design Challenge: Romantic Myths" oli siitä outo, että vaikka Satu Heliö kovasti sanoi että kyseessä ei ole paneeli, se oli sitä ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Alussa kuitenkin osallistujat esittelivät pelikonseptinsa, ja kaksi kolmesta kuulosti peräti kiinnostavilta. Vuorelan "Towers of Dusk" jopa siltä, että sitä voisi vetää. Ehkä jopa itse. Bill Bridgesin "Animal Marriage" oli myös kiehtova idea. Ajatuksena oli siis käsitellä kuinka parissa puolet yrittävät tehdä toisesta itsensä kaltaista ja kuinka kumpikin vetää toista omaan yhteisöönsä, pois toisen "kodista".

Greg Staffordin GoH speech oli kuulemma ollut kiva, mutta itse taisin tässä vaiheessa olla jo matkalla pussikaljalle pois conista. Maanantaina kaatajaisissa oli taas mukavaa, pientä juttua lukuunottamatta. Paitsi että alastomasta merimiespainista on tullut tarpeeton show, mielestäni ruokaöljyn kaataminen naisosallistujien päälle meni kirkkaasti huonon maun rajan yli. Ihmiset saisivat pitää nolot teinifantasiansa omana tietonaan. Sitä paitsi saunomisen kulttuurilliset paradoksit eivät kärjisty ainoastaan silloin, jos seksuaalisuus ymmärretään pitää sivussa. Muutenkin hommaan liittyy nykyisellään ihan liikaa sosiaalista painetta, joka ei mahdu minun käsitykseeni fiksujen ja mukavien ihmisten illanvietosta. Aikuistukaa nopeammin. Kiitos.

Lisäpisteet Mike Pohjolalle ja Arttu Itäinen-Pitkälle Ropeconin tunnuskappaleesta.

Ilosaari rock

2005-07-18T02:54:00.000+03:00

Jip jei.

Pitäisi käydä taas useammin Ilosaarirockissa. Se on selkeästi minulle tarkoitettu festivaali. Bändivalinnoissa on panostettu erikoisuuksiin, harvinaisuuksiin ja yleensäkin kaikkeen siihen, mitä ei liiaksi radiosta kuule. Yleisö on luonnollisesti sen mukaista, ja se vasta onkin mukavaa. Bändeissä oli niin paljon hyvää, että tästä ei tiivistikään tule kovin lyhyttä juttua.

Perjantai

Lauantain aloitti Indica, joka oli musiikillisesti ihan kiva. Ulkomusiikillisia arvoja oli kovin miellyttävissä määrin. Olisin laittanut kuvalinkinkin, mutta en löytänyt sellaista, jossa erityisesti basistin seksikkyys välittyisi. Laulajaa väheksymättä.

Cleaning Women heitti yhden parhaista näkemistäni keikoista, vaikka uudempi ja laahaavampi materiaali ei olekaan niin minun juttuni. Bändi vahvisti silti asemaansa kenties suurimpana suosikkinani suomalaisista nykybändeistä. Apocalyptica oli samanlainen kuin Ruisrokissa 2003, paitsi että soittivat kuulemma välissä tylsiä slovareita. Itse kävin siinä välissä kuuntelemassa Tohtori Orff ja Herra Dalcroze -nimistä lastenrokkitrioa, joka oli ihastuttavan rentouttava kokemus. Pomppulinnaan. Lenkkarit. Irlantilainen taskutanssi.

Ruudolf olisi voinut olla hauska, jos tekniikka olisi toiminut ja vokalisti keskittynyt itse asiaan. Tarinat kertovat että Tarakany (punk-rokkia Venäjältä) olisi ollut erinomainen, mutta itse näin siitä lähinnä vähän viimeistä biisiä, eikä siinä välissä jaksanut innostaa. Tervomaata kuuli ohikulkumatkalla, pääpaino taisi sielläkin olla rokin soittamisessa. Ei silti harmita että jäi sekin näkemättä. Children of Bodom oli riesa jo Ruisrokissa. Tällä kertaa häivyimme suosiolla kuuloetäisyyden ulkopuolelle ennen keikan alkua.

Blaster Masterin keikan aikana oli yksi oman festarikokemukseni kohokohdista. Hyvin rokkaavaa skata, aurinkoa ja hiekkarannan täydeltä hauskaa pitäviä ihmisiä. Selityksen makua ei tarvita. Harmi vain että muulta seurueelta jäi tämä lähes täysin kuulematta. Suvin saavuttua rannalla ja vedessä olikin sitten niin söpöä ja mukavaa, ettemme jaksaneet lähteä edes kurkkaamaan Kotiteollisuutta. Se on sitä paitsi aika lailla Näh-Ty. Hyvä keikka, kuulemma, ja sitä olimme rannalla arvuutelleektin. Ei haitannut. Q-Continuum olisi voinut olla parempi, jos kaikki lavalla olisivat olleet kännissä. Sellaisenaan se oli minulle liian steriiliä. Disco Ensembleä ei jaksanut yhtään, vaikka yritin vähän. Se vaan on niin mitätöntä.

Monster Magnet oli festarien vahvasti positiivisin yllättäjä. Ei tullut tylsää stoneria, ei täyte-thrashia eikä muutakaan paskaa. Kiva ja kova. Laulaja on kenties Iggy Popin suurin fani, mistä pisteet kotiin. Yhtä aikaa itseironinen ja kaikkensa likoon pistävä kukkoilu oli riemastuttavaa. Biisit olivat hyviä ja bändi osasi soittaa ne. Space-Lord-Mother-Fucker! Mikko ei lämmennyt. Naiseni diggasi. Ihmekös tuo; hyvin tehtyä raskasta rokkia ja asiansa osaava miehekäs mies laulamassa. Suvi ymmärtää muutenkin hyvän päälle.

MC5 vahvisti käsitystäni, että bändin merkitys on puhtaasti musiikkihistoriallinen. Mitään kiinnostavaa siinä ei ainakaan Ilosaaressa ollut. Soul Captain Band oli ihan kiva. Kimmo Pohjonen jäi näkemättä, todennäköisesti se olisi ollut paras valinta. Zen Café heitti illan päätteeksi ylivoimaisesti heikoimman näkemäni keikkansa. Ensimmäistä kertaa Zenkkarien livesoitto oli löysää. Biisivalinnatkin olivat laahaavia ja liian isolta osin vain huonoja. "Tahdon halvan naisen" on edelleen ensisijaisesti vastenmielinen. Etsin sitkeästi sitä ironian häivää, sitä löytämättä. Keikan pelasti kuitenkin ilotulitus. Laululava oli täytetty kynttilöillä, bändi soittaa Todella kaunista, ja ilotulitteiden värit, valot ja äänet täyttävät kirkkaan kesäyön päiden päällä. Ehdottoman kornia, mutta sitäkin enemmän mieleenpainuvaa ja hienoa.

Lauantai

Näin 22-Pistepirkot ensimmäistä kertaa. Kannatti herätä. Biisimateriaali oli ajoittain liian Neil Young. PMMP avasi tämän jälkeen päälavan, herättäen pitkälti samoja tunteita kuin Indica, vaikka tällä kertaa en käynyt lähempää tarkastelemassa naisten vetovoimaa. Pimpin punk-sävytetty voimapop on periaatteessa oikein kiva idea, vielä kun niillä olisi enemmän hyviä biisejä. "Mikkitelineestä on puolet minun" oli hyvä välipala.

Fat Beat Soundsystem oli tällä kertaa puoliksi Don Johnson Big Band. Valitettavasti joku pörröpää sönkötti jatkuvasti typeriä siellä lavalla, eikä antanut bändin soittaa tai Tommy Lindgrenin pistää omaa showtaan liikkeelle. Ei siinä ilahduttanut edes Palefacen vierailu, etenkään kun herra Miettisen tyyli ei oikein istunut bändin grooviin otteeseen. Oletettavasti se pörröpää oli bändin vokalisti. Omistaa varmaan treenikämpän

Sonata Arctica oli taas sitä samaa. Marylandiakin kävin kurkkaamassa, ei paha mieli jäänyt. Omaperäisyyden puute vaivasi, mikä on aikojemme ja erityisesti perusrokin perisynti. Dark Tranquilityä oli parikin seuralaistani odottanut suorastaan innoissaan. Valitettavasti omiin korviini se kuulosti kovin samanlaiselta kuin moni muukin epäinnostava bändi. Ei siitä sen enempää, tulisi kuitenkin sanomista, ja sitä paitsi häippäisin parin biisin jälkeen. Onneksi teinkin näin, sillä ehdin nähdä ihan mukavan pätkän Amon Tobynia, joka oli minulle aiemmin täysin tuntematon kanadalainen elektroakti. "Mies ja levysoitin" ei lähtökohtana itseäni inspiroi, mutta äijällä oli ideoita. Ainakin yksi pop-idea ja tanssi-idea yhdistettynä vaikeasti nautittavaan lähestymistapaan. Lopun metalliriffin kierrätys jäi erityisesti mieleen suun virneeseen vetävänä tanssinytkeenä. Riffi oli jokin erityisen kulunut, valitettavasti en keksinyt mitä ennen kuin se katosi päästä. Sosiaalisteknisistä syistä puoli keikkaa jäi kuulematta. Puolikkaat keikat olivatkin päivän teema.

CMX oli oikein hyvä. Pop-musiikin voimaa hyvällä tavalla ja laajalla valikoimalla. Antroposentrifugi, Kätketty kukka, Pyörivät sähkökoneet, Pimeä maa, Pyhiinvaeltaja ja joku ihan hyvä valinta varmaan Rautakanteleeltakin. Joka tapauksessa kaikki albumit olivat havaitakseni edustettuna, ja kappaleet oli saatu sovitettua tyylikkäästi yhteen. Uudemmasta materiaalista jäi mieleen Kauneus pettää, sillä sen vieressä katselin lähes liikuttuneena kuinka pienikokoinen tyttöystävä laulaa tippa linssissä tuijottaen poikaystäväänsä silmiin n. 20 sentin päästä. Poikaystävä tuijotti luonnollisesti vielä haltioituneemman näköisenä Yrjänää. Ei sentään tarvinnut tökkäistä ennen kuin jätkä heräsi. Vaati se kuitenkin sen, että tyttö tarrasi poikaa käsistä, painoi pään rintaa vasten ja ylipäänsä kävi iholle. Olin mahdollisesti itse samanlainen aikanaan. Lauralla saattaisi olla karuja tarinoita. Uskaltaakohan tällaista kysyä? Noin muuten yleisö oli käsittämättömän vaisu. Edes pari metriä mellakka-aidasta ei löytynyt kuin kolme hyppivää ihmistä, tai kaksi kun itse poistuin.

Kuusumun profeetta jäi näkemättä syistä, joihin liittyi sään kylmeneminen, sade, seuralaiset ja taskussani olevat avaimet autoon, jossa oli kaikkien vaihtovaatteet. Skatalitesia olin itse odottanut innolla, mutta tajusin pian että ei tämä näissä olosuhteissa aio lähteä. Liian vähän aikaa kyseisellä bändille, eikä yleisö enää jaksa olla mukana, mikä latistaa väistämättä. Painelimme Tumpin kanssa kuuntelemaan Kumikamelia, ja se vasta olikin hyvä idea. Aiempaa korjaten, Kumikameli oli festarien suurin myönteinen yllätys. Elämöintiin innosti erityisesti potpuri 80-90 -luvun taitteen helmiä. Enpä itsekään muista enää ulkoa miten Kolmimetrinen kostaja (vai mikä lie) meni. Uudemmasta materiaalista jäi mieleen vain Veruke, joka on minusta aina ollut hauska. Perkeleen kova keikanpuolikas. Silmälasit kokivat valitettavasti sen sivutuotteena pahanlaatuista vauriota. Ismo Alangon sinänsä ihan kiva keikka latistui pahasti, kun päännyökyttelyni johti sankojen katkeamiseen kahtia.

Öisestä paluumatkasta Helsinkiin kannattaa mainita:

kuinka paluumatkalla varastin puoli litraa maitoa huoltamolta, koska olin liian väsynyt muistaakseni maksaa sen
kuinka Nina ajoi hetken väärää kaistaa,
kuinka Suvi eksyi hiekkatielle ("En mä nähnyt millainen tie se oli!" "No et kai kun sulla ei ollut valoja päällä!") ja joitain kilometrejä paluusuuntaan
miltä auto haisi, kun siinä oli istunut
1. neljä tuntia
2. viisi ihmistä
3. jotka eivät olleet käyneet kolmeen päivään suihkussa
4. jotka olivat hikoilleet kaksi vuorokautta teltoissa, auringossa ja populaarimusiikin tahdissa
5. joilla oli sateesta kosteat vaatteet.

Se haisi pahalta. Kannatti.

Lääkkeet taitavat toimia. Jossain vaiheessa pitäisi tehdä päätöksiä tämän sivun jäsentelystä.

Perjantai Ruissalossa

2005-07-08T02:53:00.000+03:00

Toista kertaa Ruisrokissa. Samanlaista kuin 2003. Järjestelyt pissivät. Yleisöä alettiin päästää sisään kymmenen minuuttia ennen kuin ensimmäisen bändin piti soittaa. Tästä tiedotti mies, jonka ääni oli niin heikko ettei kantanut edes megafonilla mihinkään. Jaakko harkitsi tiedottavansa asiasta kuuluvammin, mutta ei halunnut kyseenalaistaa festivaalityöväen asemaa.

Stamina oli jälleen hyvä, vaikka bändillä vaikuttaisi olevan opettelemista siinä, mitä pystyvät lavalla tekemään. Lavalla pyörimisen tarkoitus ei ole se, että basistilta jää puoli biisiä soittamatta roudarien yrittäessä saada kaverin vehjettä jälleen rokkaamaan. Se myös näytti tyhmältä.

Tämän sählingin yhteydessä sähtiin kuitenkin mahdollisesti yksi historian komeimmista lennossa vaihdoista, kun laulaja heitti basistia auttamassa olleelle roudarille kitaransa, jonka roudari sujautti sekunnissa kaulaansa ja jatkoi soittamista niin luontevasti, että lavaa näkemättä mitään ei olisi voinut havaita tapahtuneen.

Rammsteinin live-esiintymiset ovat kokonaisvaltaisesti hallituimmat musiikkiesitykset mitä olen nähnyt, eikä tämä edes onnistu tylsyttämään bändin rock-terää. Valitettavasti uudelta levyltä oli poimittu lähes kaikki tylsät biisit eikä juuri mitään hyviä ralleja, minkä vuoksi keikka laahasi tarpeettoman paljon, eikä yleisö oikein lämmennyt kunnolla missään vaiheessa. Kivaa oli siitäkin huolimatta.

Fantomas oli tarpeeton ja tylsä. Alkuun soitetut pari elokuvatunnaria näyttivät kyllä että kyseessä on potentiaalisesti todella hieno projekti, mutta valitettavasti potentiaalin hyödyntäminen loppui kun bändi pääsi omaan materiaaliinsa. Yksi raita Mr. Bunglelta piristi jälleen hiukan lopussa. Hyvä kuitenkin ettei tätä mennyt katsomaan Tavastialle, kyllä olisi vitutus hiipinyt hattuun jos siitä roskasta olisi erehtynyt vielä maksamaankin. Joku voisi kertoa Pattonille, että hänen nykytuotantonsa on pääsääntöisesti yhdentekevää.

Kamalasti musiikkia

2005-06-15T02:51:00.000+03:00

Olen käyttänyt kesän alun hyödyllisesti kuuntelemalla läjittäin uutta musiikkia. Varovastikin arvioituna olen käynyt läpi kuutisenkymmentä albumillista. Olen hiukan yllättynyt siitä, että vielä ei väsytä, pikemmin päinvastoin. Normaalisti en jaksa kuunnella kovin erilaisilla ehdoilla toimivaa musiikkia peräkkäin, mutta nyt jo parin päivän putkikuuntelun jälkeen huomasin pääseväni välittömästi kiinni tunnelmaan, oli musiikki mitä tahansa. Jaksan myös huomattavasti tavanomaista paremmin ymmärtää musiikkilajien ja yksittäisten albumien heikkouksia ja arvostaa niiden hyviä puolia. Monipuolisesti kasvattava kokemus siis.

Tämä tietysti on minulle tyypillistäkin. Aivoton ja epämotivoiva työ mädättää aivot ja syö henkistä energiaa niin pahasti, että minkä tahansa luovan puolensa ruokkiminen tuntuu vain vaivalloiselta. Nälkä kuitenkin jää, ja niinpä sitten kun syystä tai toisesta pääsee tauolle, alan paikata sieluun kasvanutta aukkoa kaikella mahdollisella. Erilaisia kampanja- ja peli-ideoitakin satelee, vaikka toisaalta väsymys painaa. Nukkuminen on vaikeaa. Lääkärini väittää, että minulla saattaisi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja antoi oikein pillereitä. Toistaiseksi vaikutuksia ei ole voinut havaita.

On tietenkin kommentoitavakin kuuntelemaani musiikkia. Queens of the Stone Age ja White Stripes ovat vieläkin yhdentekeviä bändejä, vaikka saavatkin aikaiseksi ihan kivaa genremusaa. Tarkoitan tällä termillä sitä, että musiikin pääsääntöinen tarkoitus tuntuu olla itsensä tunkeminen mahdollisimman pieneen karsinaan. Musiikin laatu menettää tällöin pitkälti merkityksensä. Kaikki kappaleet ovat laadukkaita niin kuin muotovaliot pastissit tapaavat olla. Lähestymistapa tuntuu innostavan musiikkia työkseen eri medioissa arvostelevia kovasti. Viime aikoina kuuntelemistani yhtyeistäni sievästi samaan nippuun mahtuu myös ainakin Disco Ensemble. Kivaa jos siitä tykkää.

Myönteisenä yllätyksenä sen sijaan System of a Down on ensimmäisen kerran tehnyt jotain hauskaa. Siis sellaista jota jaksaa vähän kuunnellakin. Aika tarpeetonta metallihumppaa tämä Mesmerize minusta on, mutta kahden edellisen levyn tylsyyden jälkeen rehellinen junttidisko ei voi olla kuin parannus. Vaikea tästäkään levystä mitään kauhean innostavaa on silti löytää. En jaksa ymmärtää, millä mittapuulla SOAD olisi jotenkin "hyvä" bändi. Kiinnostavampaa kokeellisuutta riittää, ja rehti industrial-metalli, kuten Suvin viime aikoina ahkerasti kuuntelema ruotsalainen Pain tai Marilyn Manson, toimii tanssimusiikkina paljon paremmin. Erityisesti voisin kuitenkin mainita Rob Zombien aliarvostetun Sinister Urge -levyn. Tasapaksuuteen asti tarttuvaa pop-huttua. Paremmin sellaiselle käyttöä keksii kuin tuolle Mezmerizelle, joka ei ole hyvää kuin radiossa.

Garbage sen sijaan on vieläkin vain tylsää. Musiikkikorvani kasvaminen maailmaasyleilevään ymmärrykseen ei auta pätkääkään. Tanssia sitä varmasti voisi. Tai soittaa ihmisille, jotka tanssivat vain tutun musiikin tahtiin. Gorillazin uusi on kiva, mutta ei minun juttuni.

Varsinaisesti olen kuitenkin kasvattanut tietoisuuttani mustasta rytmimusiikista, tai lähinnä 70-luvun ja 80-luvun alun funkista ja soulista. Isaac Hayes, Funkadelic, Parliament, James Brown, Stevie Wonder, Ohio Players, Prince, Curtis Mayfield ja niin edelleen. Siis perusasioita ja satunnaisia muita poimintoja. Juha Merimaalta lainasin myös suoranaisen briljantin funk-kokoelman nimeltä Funkology. Tupla-CD, tummat pahvikannet, kannessa alaston nainen joka valuttaa päälleen hunajaa. Ehtaa tavaraa kauttaaltaan. Suosittelen. Alla muutamia muitakin hyviä levyjä. Klassikoita. En ole mikään asiantuntija.

Funkadelic: One Nation Under a Groove
Curtis Mayfield: Superfly
Isaac Hayes: Truck Turner / Tough Guys (Tämä on soundtrack-levy, eli taustamusaa, mutta mielestäni selkeästi parempi kuin yliarvostettu Shaft, jossa ei ole oikein muuta hyvää kuin tunnari.)
Sly & The Family Stone: There's a Riot Going On
James Brown: In the Jungle Groove (Ainoa James Brown -levy, joka on minusta hyvä. Esim. Live at the Apollo on lähinnä rasittava, ja kokoelmat ovat puuduttavia.)
Burning Spear: Marcus Garvey (Mustaa rytmimusiikkia toiselta suunnalta. Piti mainita, koska on taas tullut tätä kuunneltua, ja onhan se hyvä. Reggaeta.)
Bob Marley: Natty Dread (Menkööt tässä samalla.)
Marvin Gaye: Let's Get It On (Tätä ei pidä sekoittaa albumiin What's Going On? joka on Inner City Bluesia lukuunottamatta kamalaa roskaa.)
Syl Johnston: Back for a Taste: The Syl Johnston Story (1971-78)
Prince: Dirty Mind
Prince: The Love Symbol Album (Jälleen kannattaa varoa useimmin mainittua levyä, eli Purple Rainia. Se on siirappia.)
The Temptations: The Best of (Motown Master Series)

Aurasipuliuuniperuna

Tämän opin Lauralta kaukaisella 90-luvulla. Tällä saa vaikuttavan hajun henkeensä. Uuniperunat valmistetaan kuten uuniperunat valmistetaan, eli kokonaisina, foliolla tai ilman. Itse voitelen kuoren. Rosamundaa, toki. Tämä on kuitenkin kastikeohje.

Kermaviiliä (2 dl / ruokailija)
raakaa sipulia (Kevätsipuli tai purjo ovat järkevät vaihtoehdot, muu vaatii asennetta.)
mustapippuria niin että tuntuu
aurajuustoa (vajaa paketti / annos)

Sekoita ainekset. Nauti. Variaatiot ovat mahdollisia. Itse olen lisännyt tuon pippurin.

Veikko Hursti on kuollut

2005-05-12T02:46:00.000+03:00

Harvoja ihmisiä maailmassa voi niin vilpittömästi kunnioittaa, kuin Veikko Hurstia. Erityisesti tällaisia ihmisiä jäädään kaipaamaan näinä aikoina, kun tärkeimmän arvomittarin eli yritysten kurssikehityksen kannalta on edullista pistää ihmisiä kortistoon, ja imagolle on hyväksi näkyä milloin missäkin kännäyshappeningissa, mutta ilmeisesti haitallisena pidetään sitä, jos avoimesti ilmoittaa, kuinka paljon on annettu rahaa hyväntekeväisyyteen. Tätä jaksoi päivitellä vuodenvaihteen tsunami-keskustelun yhteydessä. Monet yritykset ja yksityishenkilöt lahjoittivat suuriakin summia avustustoimiin, mutta erityisesti halusivat silti salata, että paljonko ihan oikeasti tuli annettua. Miten ihmeessä on päässyt käymään niin, ettei hyväntekeväisyydestä saa enää avoimesti edes puhua? Onko auttamisessa nykyään jotain hävettävää?

Olen pitkään tuntenut melkoista ärtymystä niitä ihmisiä, kohtaan, jotka aina kaikenlaisista lahjoituksista ja hyväntekeväisyydestä puhuttaessa alkavat manata kuinka toiset yrittävät pestä omatuntoaan rahalla. Mielestäni tämä kertoo todella pinnallisesta arvomaailmasta. Mitä väliä sillä on sille toisella puolella maailmaa ruokaa, vettä ja lääkkeitä kaipaavalle ihmiselle, miksi joku häntä varakkaampi on päättänyt keräykseen rahaa antaa? Miten ihmisen päällimmäinen huolenaihe hätäaputilanteessa ylipäänsä voi olla naapurien moraalin arviointi? Ja pitääkö paikkansa se vaikutelma että ne ihmiset, jotka tällaisia moraalipohdiskeluja haluavat harrastaa, ovat niitä joilta ei liikene hyväntekeväisyyteen kuin pari lanttia?

Katkarapu-tomaattipasta

Tämä tuli tehtyä viikonloppuna, kun teki mieli jotain nopeaa ja helppoa, mutta erilaista. Hyvää, ja täytti tarkoituksena. Tämä menee nyt kovin ulkomuistista, toivottavasti menee sinne päin.

Ainekset:

Tomaatti-valkosipuli tuorepasta
1 punasipuli
2 tomaattia
250 g pakastekatkarapuja
1 dl kermaa
1 dl maitoa
tomaattipyrettä
chilijauhetta
suolaa
salviaa (tai vaikka rosmariiniä, jotain erottuvaa yrttimaustetta)

Erikoinen kastike (puolet kermaa ja puolet maitoa) syntyi siitä, että kermaa ei ollutkaan enempää, ja piti äkkiä keksiä jotain jatkoa kastikkeelle.

Valmistusohje:

Kuumenna pastavesi
pilko sipuli ja pehmennä se pannussa
lisää kerma, maito, tomaattipyre ja mausteet
pilko tomaatit ja lisää kastikkeeseen
keitä tuorepasta
sekoita sulatetut katkaravut kastikkeeseen

Telsusta tulee lätkää

2005-05-03T02:44:00.000+03:00

Tietoisuuteeni on jälleen palannut yksi syy sille, että monet fiksut ihmiset eivät katso jääkiekkoa, niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin. Epäilemättä yksi tärkeä syy on jääkiekkoa seuraava yleisö, ja erityisesti se tapa miten jääkiekkoyleisö kuvataa mediassa, esimerkiksi Yleisradion MM-kisalähetyksissä. "Suomesta on saapunut kännisiä ääliöitä kisoihin, eivät meinanneet löytää hallia." Tanskasta on saapunut kännisiä ääliöitä, joiden kanssa suomalaisten on kiva ryypätä ja rellestää." "Latviasta on saapunut kännisiä ääliöitä, jotka ilmoittavat haluavansa pokata Night Nurse -paitojensa voimalla paikallisia naisia". Jee. Eipä olisi uskonut, että 15 vuotta sitten erätauoilla esitettyjä nähtävyyskatsauksia tulisi ikävä. On se kiva kun Yleisradiossakin tiedetään, mitä jääkiekkoa katsova kansa haluaa. Tällä tyylillä voidaan toki myös varmistaa, että jääkiekko pysyy tyhmien miesten lajina. Kaltaiseni väkivaltaa, seksismiä ja yleistä typeryyttä vastustavat lätkädiggarit ovat auttamatta vähemmistö. Tai todennäköisemmin hiljainen ja unohdettu enemmistö, mutta sehän on tänä huomiohegemonian aikana sama asia. Ketäpä se kiinnostaisi, etten minäkään viitsi käydä katsomassa paikallisia jääkiekkojoukkueita kovin usein, kun yleisöstä huutelevien humalaisten ääliöiden juttujen taso tuntuu aina käydessä kovin vaikealta sietää.

Itävaltalainen jääkiekkoväki lienee muuten tavallistakin tyylitajuttomampaa, sillä paikallisten cheerleadereitten asustukset ovat tavanomaistakin mauttomammat. Ylimeikattujen lyhyissä hameissa heiluvien naisten sijoittuminen punoittavien setäikäisen yleisön tapitettavaksi on tietysti aina henkisesti ylentävä näky. Toisaalta olen aika viimeinen vastustamaan nuorten naisten vähäpukeisuutta. Toisaalta olen pohtinut että pitäisi aloittaa erityisesti nuorille heteromiehille tarkoitettu kansanliike katukuvan ja median yliseksualisoitumista vastaan. Mikä tahansa käy hermoille pidemmän päälle. Jopa tissien tyrkyttäminen.

Triviaaliperunat

Ylevämpänä aiheena, eilen tuli taas syötyä brassihärkää ja triviaaliperunoita, ja taas kannatti. Triviaaliperunoiden nimi tulee siitä, että se on erittäin helppo ja nopea tapa saada maukasta lisuketta, jota kehtaa tarjota paremmankin pääruoan kanssa.

Lohko perunat (noin kahden suupalan kokoisiksi) ja keitä ne kypsiksi.
Kaada vesi pois, palauta perunakattila hellalle, lisää oliiviöljyä, suolaa ja muu mauste.
Pyöräyttele perunoita hetki kattilan pohjalla.

Muina mausteina olen käyttänyt basilikaa, timjamia, rosmariinia, valkosipulia tai jotain näiden yhdistelmää. Varaudu henkisesti siihen, että valkosipuli saattaa muuttua vinkeän väriseksi, näin on käynyt minulle pari kertaa.

Vappuaatto

2005-04-30T02:43:00.000+03:00

Ei hurjia suunnitelmia. Lätkää illalla, sitä ennen syömään ja pienet piruetit keskustassa kuuden tienoilla. Ei ole mitään vakavasti harkittavia bilekutsujakaan. Ei haittaa, laiskottaa. Huomiseksi suunnitelmissa brassihärkää ja leffoja kotosalla. Sen kunniaksi suosikkimarinadini, joka tosin ei marinoi. Havaijilta, eikä ananasta. Hämmästyksen kummastus.

Täydellinen lihamauste (pihville)

Tää on niin hyvää että hyminä vaan kuuluu syödessä. Toimii testatusti myös esimerkiksi porsaansuikaleita grillattaessa, mutta pääsääntöinen käyttö on pihvien maustamisessa. Kätevintä on tehdä tämä huhmareessa eli morttelissa, jos sellaisen sattuu omistamaan. Alunperin grillausmausteohje, mutta toimii muutenkin. Jos ei ole tottunut käyttämään sesam-öljyä, kannattaa ensimmäisellä kerralla laittaa vaikka vain puolet tuosta. Itse en nykyään jaksa näitä paljoa mittailla, vaikka juuri näillä suhteilla se on kyllä parasta. Ohje riittää ainakin neljälle.

2 ruokalusikallista merisuolaa (murskattuna)
2 kynttä valkosipulia (murskattuna)
valkosipulia vastaava määrä tuoretta inkivääriä (murskattuna)
1 rl soijakastiketta
1 rl fariinisokeria (jos ei ole, kokeile siirappia tai hunajaa)
1 teelusikallinen sesam-öljyä
pippuria maun mukaan (mustapippuri on minusta parasta)

Sekoita ainekset. Lisää liha. Anna maustua tunnin verran. Paista miten mieli tekee.

Tavanomainen myöhäisilta

2005-04-29T02:40:00.000+03:00

Tajusin, että voisin yrittää vielä tyrkyttää Alterationsiin juttua, jota en ole vielä kirjoittanut. Ei siis tänään tämän enempää. Olen kuitenkin jo viime syyskuussa kirjoittanut tämän ohjeen, joka oli alunperinkin tarkoitus laittaa blogin alkuun. Ainakin tämä on myöhemmin helppo löytää, jos joku etsii.

Sitaattisivuni on paitsi ajastaan jäljessä, myös kovin alakuloinen. Lisäsin sinne tilanteita korjaamaan yhden sitaatin Morrisseylta. Levyjäkin pitäisi ostaa. Näistäkin aiheista tällä palstalla tulevaisuudessa.

Thai-mättö (eli thai-tyylinen wok)

Hyvää, helppoa, nopeaa. Kun perusidean tajuaa, reseptiä voi varioida melko loputtomasti säätämällä ainesosien ja mausteiden suhteita sekä tietysti sitä, mikä kulloinkin on "jotain ruokaa". Tulee äkkiä, on aina hyvää, eikä todellakaan ole tarkka mittasuhteista tai juuri mistään. Ainoa kohta, jossa kannattaa olla tarkkana, on nuudelien kypsentäminen. Eivät ne pilalle mene, mutta saattavat mennä mössöksi, jolloin koko ruoasta tulee vähän mössöä. Aloittelijan kannattaa ehkä kiltisti tehdä lisukkeet erikseen, eli keittää sovinnolla nuudelit kypsiksi ja mättää ruokaa vaan päälle. Hyvää se on niinkin. Mausteet:

inkiväärisilppu (jauhetta ei voi suositella)
valkosipulisilppu
Fish Sauce (kaupasta tällä nimellä)
kookosmaito
chili (tai vaikka cayanne-pippuri, jotain tulista kuitenkin. Edistyneet voivat kokeilla muitakin pippureita.)
soija

Valkosipulia voi laittaa kuinka paljon tahansa, vaikkapa ½ kiinalaista valkosipulia (tai 2-3 kynttä) ruokailijaa kohti. Inkivääriä laitetaan ½-2 kertainen määrä valkosipuliin verrattuna. Ensimmäisellä kokeilukerralla kannattaa laittaa inkivääriä ja valkosipulia sama määrä. Kookosmaitoa käytän yleensä n. 1/3 tölkkiä kahdelle hengelle, krapulapäivinä enemmän. Loput kookosmaidot voi pakastaa seuraavaa käyttökertaa varten. Chiliäkin voi laittaa ihan omien tulisuusmieltymysten mukaan. Kannattaa kuitenkin huomata, että runsas valkosipuli ja inkivääri antavat nekin potkua.

"Jotain ruokaa" voi olla esimerkiksi:

suikalelihaa
kanaa (broileri on moraalisesti pahaa)
porsaan kylkiviipaleita (rasvaa, *nam*)
munakoisoa (pehmennä)
porkkanoita (pehmennä, leikkele tikuiksi)
sipulia (kypsennä)
purjoa (pehmennä)
kaalia (ohuina suikaleina, lämmitä)
kiinankaalia (suikaloi, lämmitä)
kesäkurpitsa (lämmitä, suosittelen suikalointia)
katkarapua
seitifileitä (paloittele ennen paistoa)
tonnikala (ihan purkista vaan)
lohta (sitäkin saa purkista)
simpukoita (purkki hyvä)
vihreitä papuja
pikkumaisseja
minimunakoisoja (eksoottisia ja hintavia, mutta hemmetin hyviä)

Valitse ylläolevasta listasta 3-4 hyvältä kuulostavaa ainesosaa. Hyviä yhdistelmiä ovat esim. rapu+kala+kesäkurpitsa+purjo ja liha+sipuli+munakoiso+vihreät pavut. Kasviksissa kannattaa tosiaan kiinnittää huomiota siihen, että toiset kasvikset kaipaavat pehmeäksi paistamista, kun taas toiset nimenomaan eivät.

Valmistusohje: otetaan jotain ruokaa, wokataan se ym. mausteiden kanssa ja tarjoillaan nuudelien tai riisin kanssa. Nuudeleitahan on montaa sorttia, ja nuudelityyppiä vaihtelemalla saa lisää variaatioita. Muista katsoa se keittoaika, ja varo keittämästä nuudeleita yli. Käytä ensimmäisellä kerralla munanuudeleita. Tarkalleen ottaen homma menee seuraavassa järjestyksessä (olettaen että ruoka tehdään nuudelien kanssa).

laitetaan nuudelivesi kiehumaan, laitetaan veteen suolaa
pilkotaan kaikki mitä tarvitsee pilkkomista
odotetaan että vesi kiehuu. (Tai jos on kaasuhella, kuten itselläni, niin aloitetaan wokkaaminen ja luotetaan siihen, että vesi on kiehuvaa kun sitä tarvitaan.)
kuumennetaan wokki
ruskistetaan liha, kuullotetaan sipuli
lisätään mausteet (sis. kookosmaidon) / pehmennettävät kasvikset / kypsennettävä kala, annetaan olla pari minuuttia
laitetaan nuudelit kiehuvaan veteen
lisätään lämmitettävät kasvikset / ravut / kypsä kala
tarkistetaan että nuudelit ovat hiukan pehmenneitä, mutta eivät kypsiä (tähän menee 1-3 minuuttia)
siivilöidään nuudelit ja lisätään ne wokkiin.
sekoitetaan, tarkistetaan maku, syödään

Sekaan voi lykätä myös esimerkiksi seuraavia lisämausteita:

sesam-öljy (lihan kanssa, lisätään lihaa ennen)
osterikastike (korvaa Fish Saucen, erityisesti kalaruokiin)
limetin mehu (nerokas lisä kalaruokiin, ½ / limettiä 2-4 annosta on hyvä)
valinnanvarainen basilika, voimakkaampi parempi; perusbasilikaa kannattaa laittaa paljon. Esim. Thai- tai punabasilika on parempi.
curry (mitä sorttia vaan, niin paljon kuin mieli tekee)
makea chilikastike
sake